"Kuvun alla" -teoksen lukeminen on jäänyt hieman kesken, sillä sosiaalityön pääsykoekirjaa etsiessäni käsiini tarttui myös Pauliina Rauhalan esikoisteos "Taivaslaulu". Kuulin kyseisestä teoksesta ensimmäisen kerran ystävältäni H:lta, joka oli ostanut teoksen ystävälleen lahjaksi. Kiinnostuin itsekin kirjasta H:n kuvauksen perusteella, ja eilisen laiskan kuume- ja lötköttelypäivän kirjaksi valikoitui Rauhalan esikoisteos. Kirjan tematiikat olivat tavallaan sydäntäni lähellä, sillä kirjan aihepiiri liikkuu uskonnollisen yhteisön, vanhoillislestadiolaisuuden sisällä. En ole itse lähtöisin lestadiolaispiireistä mutta menneisyydestäni johtuen kaikenlaiset uskonnollisia yhteisöjä käsittelevät kaunokirjalliset teokset kiinnostavat. Niinpä aloin lukea ja lukaisinkin kirjan melkein yhdeltä istumalta läpi.
Rauhalan esikoisteos kertoo nuoresta vanhoillislestadiolaisparista Aleksista ja Viljasta, jotka tutustuvat opiskeluaikoinaan lestadiolaisten iltakylissä. Aleksi opiskelee historiaa yliopistolla, Vilja taas on taiteiden opiskelija joka maalaa tauluja. Kahden nuoren suhde kehittyy ystävyydestä rakkaudeksi, ja pian ollaankin naimisissa. Ensimmäinen positiivinen raskaustesti tehdään kolme viikkoa häiden jälkeen, ja siitähän homma lähteekin rullaamaan. Vilja on koko ajan raskaana, uutta vauvaa pukkaa joka vuosi ja kun Vilja lopulta tekee viidennen positiivisen raskaustestinsä, nuoren äidin mieli alkaa hajota. Väliin on mahtunut myös yksi pitkäviikkoinen keskenmeno kolmannen ja neljännen lapsen välissä, ja Vilja kokee olevansa pelkkä lapsentekokone. Vanhoillislestadiolaisuudessa perhesuunnittelu on lapsenmurha. Jos perhe ei ota vastaan jokaista lasta, äiti on murhaaja. Kuinka kauan pitää jaksaa? Entä kun jaksamisen rajojen yli on menty jo aikaa sitten niin että kolisee? Mitä sitten tapahtuu?
Kirja käsittelee vaikeita kysymyksiä, ja ei-lestadiolaisenkin entisen herätyskristityn on helppo samaistua etenkin perheen lasten kysymyksiin. Perheen esikoinen Kaisla käy pyhäkoulua ja oppii, että Jumala heittää tuliseen järveen jokaisen uskomattoman. Uskonyhteisö rajaa ihmiset kahteen kastiin: uskovaisiin joille sanotaan "Jumalan terve" ja uskomattomiin, jotka joutuvat tuliseen järveen jolleivät tule yhteisön jäseneksi, tee parannusta synneistään ja ala elää normien ja arvojen mukaan. Pienen Kaisla-tytön ahdistus isojen kysymysten edessä riipaisee sydäntä. Kaisla rukoilee joka ilta erikseen jokaisen sukulaisen puolesta ja pyytää anteeksi Jumalalta jopa pieniä, inhimillisiä kiukuttelujaankin sillä hän ei halua joutua helvettiin. Rakastavasta lasten ystävästä ja Taivaan isästä on värittynyt Kaislan silmissä ankara tuomitsija joka ei pelasta jos ihminen ei itse suorita parannuksentekoa synneistään. Usko ei olekaan enää elämän kantava voima vaan omilla ansioillaan taivaspaikan saamista.
Rauhalan teos piti ainakin minut otteessaan loppuun saakka. Se käsittelee koskettavalla ja runollisella tavalla perhesuunnittelukysymystä, naisen ja miehen asemaa perheessä, uskonoppien kohtia ja sitä kun mieli lopulta murtuu. Apua haetaan niin uskovaisilta kuin ei-uskovaisilta psykologeiltakin, ja lopulta edessä on määrittelemättömän pituinen sairaalakeikka. Onneksi kirjan loppuratkaisu on onnellinen, mutta jäin kirjan luettuani miettimään kirjailijan olevan todella rohkea kirjoittaessaan kaunokirjallisen teoksen suljetun uskonyhteisön mustista ja pimeistä puolista. Raamattu on ohjenuora jota tulkitaan hyvinkin kirjaimellisesti ja seurakunnan vanhimmat tulevat nuhtelemaan uskonoppien kritisoinnista nimettömänä Internetissä. Kun oma lapsi kritisoi, lapsi pitää hyljätä. Minne katosi terve ote uskosta?
Kirjan lukeminen sai minut miettimään omaa menneisyyttäni herätyskristillisyyden parissa ja siitä saikin hyvän aasinsillan tämänkertaiseen blogitekstiini. Kävin lapsena myös evankelis-luterilaisessa pyhäkoulussa, mutta minua kuljetettiin myös kokouksiin joissa pinnalla olivat lopunajat, Ilmestyskirjan ennustukset ja lähestyvä tuomio. Pienen tytön ymmärrys ei aina jaksanut riittää niin isojen kysymysten käsittelyyn. Lopulta elämääni alkoivat hallita painajaiset tempauksesta, Jeesuksen toisesta tulemuksesta ja siitä että muut otettiin, minut jätettiin. Uskosta tuli minulle suorittamista vaikka sen olisi pitänyt olla lapselle ja nuorelle turvallista uskoa Jumalaan ja siihen, että olen kelvollinen kiukkupäivineni ja rukouksineni, kipuineni ja särkyineni inhimillisenä ihmisenä. Helluntai- ja vapaaseurakuntiin on toki jokaisella vapaa pääsy, mutta koska ainakaan helluntailiike ei ollut vielä 90-luvulla organisoitunut kirkkokunnaksi, pastoreilla ei välttämättä ollut oikeanlaista teologista koulutusta ja sielunhoidollista ymmärrystä ihmisen inhimillisiin kipuihin. Siksi opetuksen taso saattoi vaihdella seurakuntien välillä rankastikin. Yliopistoteologian opiskelua pidettiin hapatuksena ja ainoa oikeanlainen tapa uskoa löytyi herätysliikkeiden sisältä.
Lestadiolaisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia ja erilaisten muidenkin seurakuntien jäseniä yhdistää yksi asia, ja se on vahva muukalaisuuden tunne maailmassa. Ihmiset jaotellaan uskoviin ja ei-uskoviin, ja vaikka esimerkiksi helluntailaisia ei kielletäkään olemasta ei-uskovien seurassa, näiden kanssa olemiseen liittyi aina voimakas tarve evankelioida. Saman tunnistan omissa vanhemmissani, etenkin isässäni. Oli aika, jolloin hän ei voinut olla tekemisissä ei-uskovaisten, edes omien sukulaistensa kanssa evankelioimatta näitä jatkuvasti. Minäkin opin siihen, että aina pitäisi olla kirkastuksena ja todistuksena Kristuksen työstä ja toiminnasta omassa elämässä. Enpä ihmettele kovinkaan suuresti koulukiusatuksi joutumistani, ja niinä hetkinä koin muukalaisuuden todella kipeänä sisimmässäni. En saanut oikein läheisiä ystäviä seurakunnasta mutta ei minulla sellaisia ollut juuri muuallakaan. Olin totaalinen outo lintu. Kasasin itselleni paineita olla oikeanlainen uskovainen, tunsin morkkista satunnaisesta kiroilustani ja ahdistuin viimeistään murrosiässä vastakkaisen sukupuolen alkaessa kiinnostaa. Yritin tukahduttaa ajatuksiani, halusinhan olla puhdas ja neitseellinen morsian.
Seurakunta-ajoistani jäi minulle paljon hyviäkin muistoja, erityisesti leirit ja nuortenillat olivat viikkojeni kohokohtia, sillä sain tavata muitakin omanikäisiäni uskovia. Erään seurakuntani nuortenillat olivat nuorekkaita, kuuntelimme valtavirran tyyliin tehtyä hengellistä musiikkia, musisoimme, rukoilimme ja pohdimme yhdessä erilaisia asioita ja saimme aikuisilta mallia elää täyttä elämää. Silti mieltäni jäivät myös kiusaamaan lopunaikojen ennustukset ja järjetön helvetinpelko. Kummankaan käteni sormet eivät edes riitä laskemaan sitä painajaisten määrää tempauksesta ja siitä, että minuun iskettiin väkisin pedon merkki perheeni ja ystävieni pitäessä hauskaa taivasten valtakunnassa. Uskonelämääni voisi kuvailla hyvin pitkälle omin voimin kilvoitteluksi. En osannut heittäytyä armon varaan ja uskoa kelpaavani vajavaisenakin. Lopulta en enää jaksanut. Sairastuin aivan liian nuorena naimisiinmenon jälkeen anoreksiaan, ja siinäpä sitä sitten mentiin.
Murrosiän ja kapinavaiheen eläminen 23-vuotiaana oli vapauttavaa, mutta olisin voinut jättää useita asioita tekemättäkin. En kuitenkaan kadu mitään, sillä sain maistaa mitä on olla ei-muukalainen, samanlainen nuori aikuinen kuin kaikki ne ei-uskovaiset joita aikoinani karsastin. Opin myös ymmärtämään moraalia ja eettisiä periaatteita löytyvän myös niistä ah niin demonisoiduista maailman ihmisistä ja tajusin, ettei maailmallisen musiikin kuuntelukaan vie automaattisesti kadotukseen. Opin myös tuntemaan niitä, jotka olivat jättäneet kristinuskon ja kääntyneet jopa pilkkaamaan Pyhää Henkeä ja kääntäneet selkänsä kokonaan uskolle. Minullakin oli vaiheeni, jolloin haistatin keskisormi taivasta kohti Jumalalle, mutta lopulta ymmärsin ihmisen voivan lähteä uskosta mutta usko ei lähde ihmisestä. Opin olemaan armollisempi itselleni ja samalla Jumalan armo kirkastui minulle aivan uudella tavalla: minä riitän juuri tällaisena kuin olen, kaikkine vajavuuksineni ja virheineni koska on vain yksi joka on täysin synnitön.
Olisi hienoa jos suomalaiset kirjailijat käsittelisivät fiktiivisissä teoksissaan lisää uskonnollisten yhteisöjen tematiikkaa. Kaipaisin erityisesti romaania helluntailiikkeestä. Olisi kuitenkin tärkeää erottaa usko, Jumala ja Raamattu uskonyhteisöistä, sillä jokainen yhteisö rakentuu kaikin tavoin vajavaisista ihmisistä. Väärintekijät leimaavat helposti koko yhteisön pahaksi, mutta on kuitenkin ymmärrettävä uskon toimivan voimavarana. Jokaisella meillä on omat keinonsa käsitellä vaikeita asioita, ja jotkut vain saavat uskosta voimaa jaksaa eteenpäin. Jos jaksaisin ja uskaltaisin, kirjoittaisin itse sen kirjan. Koen olevani siihen hommaan kuitenkin liian huono, joten ehkäpä joku toinen tekee sen puolestani.
Enää en koe olevani muukalainen maan päällä. Kyseenalaistamisen, myöhäisen murrosiän ja tasapainon löytämisen jälkeen olen myös löytänyt paikkani maailmassa ja ympärilleni ne ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla. Uskokin on edelleen elämäni kantava voima siitäkin huolimatta, että kuuntelen ennen ah-niin-kauhistuttavaa hevimetallia, meikkaan ja juon joskus viiniäkin. Uskon kuitenkin olevani hyvä juuri tällaisena kuin olen, hyvine puolineni ja virheinenikin.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
maanantai 3. helmikuuta 2014
KOLMEKYMPPINEN, MÄ OLEN KOLMEKYMPPINEN!
Minulla on aika-ajoin tapana kiduttaa itseäni lukemalla teini-ikäisen Anniksen päiväkirjoja. Pakkohan niitä lukiessa on facepalmata, eikä siihen aina riitä edes yksi kappale niitä. Harjoitin itsehäpeää viimeksi tänään lukemalla päiväkirjaani syksyltä 2000 keväälle 2001. Tunnelmat lukemisen jälkeen olivat jotakuinkin tällaiset:
Syntymäpäivien kynnyksellä iskee aina jotenkin nostalginen fiilis. Silloin iskee usein myös pakonomainen tarve kaivaa ne vanhat päiväkirjansa naftaliinista ja harkita hetken lukemisen jälkeen nakkaavansa ne kokkoon ja tanssivansa sen kokon ympärillä... Täytän ylihuomenna 29 vuotta, ja vaikka joskus tuntuukin siltä etten olisi yhtään viisastunut noin viidessätoista vuodessa, vanhoja päiväkirjojaan lukiessa huomaa jotain kehitystä tapahtuneen kaikesta huolimatta. Tiedä sitten, onko se kehitys nyt välttämättä vienyt oikeaan suuntaan, mutta ulkoisesti olen ainakin muuttunut rutkasti. Vuonna 2000 näytin tältä:
...ja vuonna 2014 näytän tältä, kolmekymppisenä aikuisena naisena (sallikaa minun nauraa):
Olen muuttunut teiniajoistani mielestäni vain parempaan suuntaan ulkoisesti. Sisäisestä maailmasta en menisi välttämättä vannomaan. Tai no, miten sen nyt sitten ottaa. Vanhoissa päiväkirjoissani olen kiihkoillut uskonnollisesti, kirjoittanut rukoilevani koulukavereiden puolesta ja toivonut vielä jonain päivänä voittavani aktiivisella evankelioinnilla mahdollisimman paljon sieluja Jumalalle. Iän ja elämänkokemuksen myötä huomaan elämänkatsomukseni muuttuneen aika paljonkin. Uskon kyllä edelleenkin, mutten näe asioita enää kovin mustavalkoisina. Annis 16 vee haaveili helposta elämästä, hyvästä avioliitosta ja parista lapsesta ja itki päiväkirjaansa kuinka elämä on kohdellut niin pahasti kaltoin kun ollut koulukiusattuna ja yhyyhyyy. Olisinpa vain tiennyt silloin, mitä elämä vielä toisi tullessaan. Olisin saattanut olla kirjoittamatta valittuja asioita auki.
Nyt jälkeenpäin teini-minän angsteille ja toisaalta todella naiiveille haaveille ja unelmille voi nauraa paskaisesti. Tavallaan minulla on kuitenkin ikävä sitä viatonta teinityttöä joka halusi ihan todella elää hyvää elämää ja itki monet itkut syrjittynä uskovaisena teininä joka ei koskaan tehnyt pahojaan. Elin todella suojatun lapsuuden ja nuoruuden, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Jos olisin mokaillut kaikki tähänastisen elämäni munaukset jo teini-iässä, olisin elänyt liian paljon liian varhain. Oli ehkä helpottavaakin elää murrosikä vähän päälle parikymppisenä avioeronneena rouvana. Silloin tekemisissä oli jotain tolkkuakin (no, ei välttämättä aina, ainakaan kevättalven 2009 Praha Pubin reissu ja kossuvichy eivät olleet fiksuja ideoita, koska muistikuvat katosivat totaalisesti ja seuraava päivä meni pönttöä halaillen...).
Huomasin kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä 15- ja 16-vuotiaan Anniksen ja melkein 29-vuotiaan Anniksen välillä. Kumpikin Annis oli ja on herkkää sorttia, sellaista joka itkee ja nauraa helposti ja joka ihastuu ihmisiin helposti, on joskus vähän turhankin sinisilmäinen ja unelmoi suuria sen sijaan että keskittyisi elämään hetkessä. Onneksi tässä iässä kuitenkin tiedostan mitkä unelmat on mahdollista toteuttaa ja mitkä voikin pitää ihan unelminaan. Minua saattoi kuitenkin pienesti huvittaa 15-vuotiaan Anniksen vikinä siitä, ettei kukaan koskaan ihastu tähän ja että tämä joutuu elämään koko loppuelämänsä yksin... isojapa olivat murheet silloin. Olin myös kirjoittanut syvällisiä asioita siitä, kuinka isosiskoni lähti aivan liian aikaisin ja kuinka kenenkään lapsen ei pitäisi koskaan kuolla. NiinPÄ. Jos 29-vuotias saisi nyt opastaa teini-ikäistä minäänsä ja kertoa miten sitä elämää kannattaa elää, sanoisin heti ensikättelyssä ettei pettymyksiä kannata pelätä. Elämä kohtelee jokaista ihmistä joskus kovinkin ottein, minä en ole ainoa joka saa sitä kuuluisaa itseään niskaansa ja että katkeroitumista nyt on ainakin vältettävä.
Jos saisin neuvoa 15-vuotiasta Annista, kehottaisin sitä suoralta kädeltä kapinoimaan asiaankuuluvasti teini-ikäisenä. Vaikka vanhempani pitivätkin minua tiukasti ruodussa, olisi ollut hyvä jos olisin saanut kapinoida turvallisesti tuntien olevani silti rakastettu. Murrosikä on kuitenkin kehityspsykologiankin mukaan aikaa jolloin paitsi fyysiset myös psyykkiset muutokset alkavat. Se on aikaa jolloin nuori alkaa vähä vähältä kokeilla omia siipiään ja niiden kantavuutta. Kapinointi ei tarkoita välien katkomista vanhempiin, mutta se auttaa irrottautumaan omille siivilleen ja kokeilla, kantaako se elämä. Useimpia se tuppaa kantamaan. Kertoisin nyt myös 15- ja 16-vuotiaalle minälleni, että on ihan ok olla tietämättä vielä yläasteen lopussa tai lukion alussa, mitä elämällään tekisi. On monia ihmisiä joilla ei ole mitään tutkintoa suoritettuna peruskoulun tai lukion jälkeen, ja silti nämä pärjäävät elämässään vallan mainiosti. Käskisin myös sitä teini-Annista katsomaan peiliin ja uskomaan sen olevan kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin se on. Voi, minulla olisi niin paljon opetettavaa sille pienelle epävarmalle teinille...!
Jotkut haaveilevat kolmenkympin rajapyykin kynnyksellä nuoruudesta ja siitä, että voisivat vielä olla huolettomia teinejä. Minulla ei sitä vastoin ole ollenkaan ikävä niitä aikoja. Elämä on koulinut minua rankalla kädellä, kyllä, mutta ilman kaikkia kokemiani asioita en olisi minä. Teiniajoissani oli paljon hyvää, mutta olen silti mieluummin melkein kolmekymppinen nainen. Saatan vieläkin olla vähän hukassa sen suhteen mitä haluan tehdä työkseni ja mitä tahtoisin opiskella, mutta nyt tiedän ettei ihmisarvoni ole ulkonäöstäni kiinni. Toisaalta olen sentään oppinut useampina päivinä katsomaan itseäni hyväksyvästi peilistä sen sijaan, että takertuisin vain ulkonäköni ja persoonani huonoihin puoliin.
Hyvää tulevaa syntymäpäivää siis minulle, kolmekymppiselle (iällisesti) aikuiselle naiselle! Raipatirai!
Syntymäpäivien kynnyksellä iskee aina jotenkin nostalginen fiilis. Silloin iskee usein myös pakonomainen tarve kaivaa ne vanhat päiväkirjansa naftaliinista ja harkita hetken lukemisen jälkeen nakkaavansa ne kokkoon ja tanssivansa sen kokon ympärillä... Täytän ylihuomenna 29 vuotta, ja vaikka joskus tuntuukin siltä etten olisi yhtään viisastunut noin viidessätoista vuodessa, vanhoja päiväkirjojaan lukiessa huomaa jotain kehitystä tapahtuneen kaikesta huolimatta. Tiedä sitten, onko se kehitys nyt välttämättä vienyt oikeaan suuntaan, mutta ulkoisesti olen ainakin muuttunut rutkasti. Vuonna 2000 näytin tältä:
...ja vuonna 2014 näytän tältä, kolmekymppisenä aikuisena naisena (sallikaa minun nauraa):
Olen muuttunut teiniajoistani mielestäni vain parempaan suuntaan ulkoisesti. Sisäisestä maailmasta en menisi välttämättä vannomaan. Tai no, miten sen nyt sitten ottaa. Vanhoissa päiväkirjoissani olen kiihkoillut uskonnollisesti, kirjoittanut rukoilevani koulukavereiden puolesta ja toivonut vielä jonain päivänä voittavani aktiivisella evankelioinnilla mahdollisimman paljon sieluja Jumalalle. Iän ja elämänkokemuksen myötä huomaan elämänkatsomukseni muuttuneen aika paljonkin. Uskon kyllä edelleenkin, mutten näe asioita enää kovin mustavalkoisina. Annis 16 vee haaveili helposta elämästä, hyvästä avioliitosta ja parista lapsesta ja itki päiväkirjaansa kuinka elämä on kohdellut niin pahasti kaltoin kun ollut koulukiusattuna ja yhyyhyyy. Olisinpa vain tiennyt silloin, mitä elämä vielä toisi tullessaan. Olisin saattanut olla kirjoittamatta valittuja asioita auki.
Nyt jälkeenpäin teini-minän angsteille ja toisaalta todella naiiveille haaveille ja unelmille voi nauraa paskaisesti. Tavallaan minulla on kuitenkin ikävä sitä viatonta teinityttöä joka halusi ihan todella elää hyvää elämää ja itki monet itkut syrjittynä uskovaisena teininä joka ei koskaan tehnyt pahojaan. Elin todella suojatun lapsuuden ja nuoruuden, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Jos olisin mokaillut kaikki tähänastisen elämäni munaukset jo teini-iässä, olisin elänyt liian paljon liian varhain. Oli ehkä helpottavaakin elää murrosikä vähän päälle parikymppisenä avioeronneena rouvana. Silloin tekemisissä oli jotain tolkkuakin (no, ei välttämättä aina, ainakaan kevättalven 2009 Praha Pubin reissu ja kossuvichy eivät olleet fiksuja ideoita, koska muistikuvat katosivat totaalisesti ja seuraava päivä meni pönttöä halaillen...).
Huomasin kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä 15- ja 16-vuotiaan Anniksen ja melkein 29-vuotiaan Anniksen välillä. Kumpikin Annis oli ja on herkkää sorttia, sellaista joka itkee ja nauraa helposti ja joka ihastuu ihmisiin helposti, on joskus vähän turhankin sinisilmäinen ja unelmoi suuria sen sijaan että keskittyisi elämään hetkessä. Onneksi tässä iässä kuitenkin tiedostan mitkä unelmat on mahdollista toteuttaa ja mitkä voikin pitää ihan unelminaan. Minua saattoi kuitenkin pienesti huvittaa 15-vuotiaan Anniksen vikinä siitä, ettei kukaan koskaan ihastu tähän ja että tämä joutuu elämään koko loppuelämänsä yksin... isojapa olivat murheet silloin. Olin myös kirjoittanut syvällisiä asioita siitä, kuinka isosiskoni lähti aivan liian aikaisin ja kuinka kenenkään lapsen ei pitäisi koskaan kuolla. NiinPÄ. Jos 29-vuotias saisi nyt opastaa teini-ikäistä minäänsä ja kertoa miten sitä elämää kannattaa elää, sanoisin heti ensikättelyssä ettei pettymyksiä kannata pelätä. Elämä kohtelee jokaista ihmistä joskus kovinkin ottein, minä en ole ainoa joka saa sitä kuuluisaa itseään niskaansa ja että katkeroitumista nyt on ainakin vältettävä.
Jos saisin neuvoa 15-vuotiasta Annista, kehottaisin sitä suoralta kädeltä kapinoimaan asiaankuuluvasti teini-ikäisenä. Vaikka vanhempani pitivätkin minua tiukasti ruodussa, olisi ollut hyvä jos olisin saanut kapinoida turvallisesti tuntien olevani silti rakastettu. Murrosikä on kuitenkin kehityspsykologiankin mukaan aikaa jolloin paitsi fyysiset myös psyykkiset muutokset alkavat. Se on aikaa jolloin nuori alkaa vähä vähältä kokeilla omia siipiään ja niiden kantavuutta. Kapinointi ei tarkoita välien katkomista vanhempiin, mutta se auttaa irrottautumaan omille siivilleen ja kokeilla, kantaako se elämä. Useimpia se tuppaa kantamaan. Kertoisin nyt myös 15- ja 16-vuotiaalle minälleni, että on ihan ok olla tietämättä vielä yläasteen lopussa tai lukion alussa, mitä elämällään tekisi. On monia ihmisiä joilla ei ole mitään tutkintoa suoritettuna peruskoulun tai lukion jälkeen, ja silti nämä pärjäävät elämässään vallan mainiosti. Käskisin myös sitä teini-Annista katsomaan peiliin ja uskomaan sen olevan kaunis ja arvokas juuri sellaisena kuin se on. Voi, minulla olisi niin paljon opetettavaa sille pienelle epävarmalle teinille...!
Jotkut haaveilevat kolmenkympin rajapyykin kynnyksellä nuoruudesta ja siitä, että voisivat vielä olla huolettomia teinejä. Minulla ei sitä vastoin ole ollenkaan ikävä niitä aikoja. Elämä on koulinut minua rankalla kädellä, kyllä, mutta ilman kaikkia kokemiani asioita en olisi minä. Teiniajoissani oli paljon hyvää, mutta olen silti mieluummin melkein kolmekymppinen nainen. Saatan vieläkin olla vähän hukassa sen suhteen mitä haluan tehdä työkseni ja mitä tahtoisin opiskella, mutta nyt tiedän ettei ihmisarvoni ole ulkonäöstäni kiinni. Toisaalta olen sentään oppinut useampina päivinä katsomaan itseäni hyväksyvästi peilistä sen sijaan, että takertuisin vain ulkonäköni ja persoonani huonoihin puoliin.
Hyvää tulevaa syntymäpäivää siis minulle, kolmekymppiselle (iällisesti) aikuiselle naiselle! Raipatirai!
lauantai 1. helmikuuta 2014
STILL ALIVE, STILL DREAMING
Viime aikojen teemana on ollut selkeästi vanhojen juttujentraumojen ja kriisien käsittely oman pään sisällä. Eräässä suljetussa ryhmässä on käyty paljon keskustelua masennuslääkkeiden hyödyistä ja haitoista lapsen menetyksen jälkeen, enkä voinut olla panematta merkille yhtä pientäsuurta seikkaa. Lähes jokaiselle lapsensa menettäneelle perheelle on tarjottu lääkkeiden kanssa kriisi- ja perheterapiaa, mutta jotain meni minun ja Peikkiksen kohdalla totaalisesti pieleen aikanaan. Sairaalapappi kävi juttelemassa heti menetyksen jälkeen, mutta siinä shokkitilassa aivot eivät olleet vastaanottavaisessa tilassa enkä muista keskustelusta jälkeenpäin juuri mitään. Jostain syystä HUS:n ja Espoon kaupungin välillä oli tapahtunut jokin suuremman luokan kommunikaatiokatkos eikä tieto Peikkiksen kuolemasta ollut koskaan mennyt perille neuvolaan saakka. Sieltä ei siis missään vaiheessa otettu minuun yhteyttä eikä tarjottu mitään apua. Edellisessä tekstissäni käsittelinkin jo SSRI-lääkitystä akuutin surun hoidossa. Joillekin se sopii, myönnettäköön, mutta elämän suurien menetysten keskelle pitäisi ehdottomasti tarjota myös keskusteluapua joka täydentäisi lääkehoitoa.
Koen tänäkin päivänä joutuneeni selviämään menetyksestäni aika lailla yksin. Vertaistukea toki oli tarjolla, mutta se ei koskaan korvaa ammattiapua. Lääkkeitä en halunnut syödä niiden ruokahalua lisäävän vaikutuksensa vuoksi. Lääkäri ei siis ottanut huomioon myöskään syömishäiriötaustaani. Kuinka ihminen voidaan jättää näin tyhjän päälle elämän suurimman surun kohdattua? En tiedä. En ymmärrä. En käsitä. Lisäksi surettaa se, että moni muu on saanut kaiken kaipaamansa avun, kun taas minun kohdallani on mokattu oikein big time. Tällaista on käänteisen lottovoittajan elämä.
Nyt lähes neljä vuotta menetykseni jälkeen olen kuitenkin elossa. Sisimmässäni on haavoja, ja osa Peikkiksen menetyksestä tulleista haavoista tihkuttelee vieläkin. Silti olen jotakuinkin täysijärkinen ja elän elämääni eteenpäin vaikka hampaat irvessä vastatuuleen virtsaten. Ihmismieli on siitä käsittämätön, että se kyllä jaksaa ja prosessoi vaikeita asioita, vaikka akuuteimman surun keskellä tuntuisikin siltä, ettei siitä voi koskaan selvitä. Muistan miettineeni heti Peikkiksen menetyksen hetkellä, etten koskaan pääsisi lapseni kuolemasta ylitse. Mietin, etten koskaan voi enää olla onnellinen tai hymyillä ja ettei elämäni ole enää minkään arvoista, kun kohtuni ei edes osannut pitää pienokaistani turvassa.
Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Se parantaa haavoja vähän kerrallaan. En väitä ettenkö vieläkin kävisi tietyllä tavalla suruprosessia läpi, mutta olen silti saanut haalittua elämäni palasia kasaan vähän kerrallaan. Elämässäni on paljon uutta sisältöä, ja olen äärettömän kiitollinen ystävälleni R:lle joka nakitti minut merchandise-hommiin erään bändin keikalle. Sen jälkeen pääsin samanmoisiin hommiin uudelleenkin, ja olen tajunnut ajattelevani itseäni yhä enemmän naisena, hevarina ja hyvänä tyyppinä sen sijaan että identifioisin itseni pelkästään lapsensa menettäneeksi äidiksi. Olen toki sitäkin, mutta se on vain yksi osa minusta. Nykyään identifioin itseni yhä enemmän Annikseksi joka pitää raskaasta musiikista, nauttii saadessaan auttaa tyyppejä levy- ja paitamyyntihommissa, rakastaa kirjoittamista, heittää hyvää (tai vaihtoehtoisesti luokattoman huonoa) läppää ystäviensä kanssa ja joka nauttii kävelylenkkien tekemisestä ystäviensä kanssa. Olen Annis joka on kokenut elämässään kovia mutta silti selvinnyt vaikeuksista ja olen Annis, joka ei ole enää pelkästään äiti ilman lasta.
Minulla on silti vielä yksi suuri unelma.
Nyt saa nauraa ihan vapaasti.
Haluaisin kirjoittaa kirjan, siis ihan oikean kirjan joka kustannetaan ja painetaan kirjakauppoihin myytäväksi. En haluaisi havitella kirjallani suurta voittoa, mutta haluaisin kertoa tarinani, minun ja Peikkiksen tarinan, kokonaan. Haluaisin kirjoittaa osittain fiktiivisen ja osittain omiin kokemuksiini perustuvan kirjan kuitenkin niin, että Peikkiksen tarina koskettaisi ihmisiä. Haluaisin kirjani tuovan toivoa ja lohtua niille, jotka ovat menettäneet läheisensä. Haluaisin kirjoittaa selviytymistarinan josta ei puuttuisi mustaa huumoriakaan. Haluaisin kirjoittaa sanoja jotka saisivat lukijan itkemään, nauramaan ja myötäelämään tarinaa.
Hiotaanko kovimmassa paineessa kauneimmat timantit? Mene ja tiedä, mutta olen käsittämättömän onnellinen siitä, että olen tässä, elän ja hengitän ja minulla on vielä unelmia. Elämältäni ei kadonnutkaan merkitys Peikkiksen mukana. Peikkiksen menetys sen sijaan sai minut etsimään elämälleni muita merkityksiä, ja vähän kerrallaan ne merkitykset ovat löytyneet tai ovat löytymässä. I'm still alive and my dreams are still alive though. Eletään elämäämme nauttien siitä täysillä, sillä joskus sekin loppuu.
Koen tänäkin päivänä joutuneeni selviämään menetyksestäni aika lailla yksin. Vertaistukea toki oli tarjolla, mutta se ei koskaan korvaa ammattiapua. Lääkkeitä en halunnut syödä niiden ruokahalua lisäävän vaikutuksensa vuoksi. Lääkäri ei siis ottanut huomioon myöskään syömishäiriötaustaani. Kuinka ihminen voidaan jättää näin tyhjän päälle elämän suurimman surun kohdattua? En tiedä. En ymmärrä. En käsitä. Lisäksi surettaa se, että moni muu on saanut kaiken kaipaamansa avun, kun taas minun kohdallani on mokattu oikein big time. Tällaista on käänteisen lottovoittajan elämä.
Nyt lähes neljä vuotta menetykseni jälkeen olen kuitenkin elossa. Sisimmässäni on haavoja, ja osa Peikkiksen menetyksestä tulleista haavoista tihkuttelee vieläkin. Silti olen jotakuinkin täysijärkinen ja elän elämääni eteenpäin vaikka hampaat irvessä vastatuuleen virtsaten. Ihmismieli on siitä käsittämätön, että se kyllä jaksaa ja prosessoi vaikeita asioita, vaikka akuuteimman surun keskellä tuntuisikin siltä, ettei siitä voi koskaan selvitä. Muistan miettineeni heti Peikkiksen menetyksen hetkellä, etten koskaan pääsisi lapseni kuolemasta ylitse. Mietin, etten koskaan voi enää olla onnellinen tai hymyillä ja ettei elämäni ole enää minkään arvoista, kun kohtuni ei edes osannut pitää pienokaistani turvassa.
Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Se parantaa haavoja vähän kerrallaan. En väitä ettenkö vieläkin kävisi tietyllä tavalla suruprosessia läpi, mutta olen silti saanut haalittua elämäni palasia kasaan vähän kerrallaan. Elämässäni on paljon uutta sisältöä, ja olen äärettömän kiitollinen ystävälleni R:lle joka nakitti minut merchandise-hommiin erään bändin keikalle. Sen jälkeen pääsin samanmoisiin hommiin uudelleenkin, ja olen tajunnut ajattelevani itseäni yhä enemmän naisena, hevarina ja hyvänä tyyppinä sen sijaan että identifioisin itseni pelkästään lapsensa menettäneeksi äidiksi. Olen toki sitäkin, mutta se on vain yksi osa minusta. Nykyään identifioin itseni yhä enemmän Annikseksi joka pitää raskaasta musiikista, nauttii saadessaan auttaa tyyppejä levy- ja paitamyyntihommissa, rakastaa kirjoittamista, heittää hyvää (tai vaihtoehtoisesti luokattoman huonoa) läppää ystäviensä kanssa ja joka nauttii kävelylenkkien tekemisestä ystäviensä kanssa. Olen Annis joka on kokenut elämässään kovia mutta silti selvinnyt vaikeuksista ja olen Annis, joka ei ole enää pelkästään äiti ilman lasta.
Minulla on silti vielä yksi suuri unelma.
Nyt saa nauraa ihan vapaasti.
Haluaisin kirjoittaa kirjan, siis ihan oikean kirjan joka kustannetaan ja painetaan kirjakauppoihin myytäväksi. En haluaisi havitella kirjallani suurta voittoa, mutta haluaisin kertoa tarinani, minun ja Peikkiksen tarinan, kokonaan. Haluaisin kirjoittaa osittain fiktiivisen ja osittain omiin kokemuksiini perustuvan kirjan kuitenkin niin, että Peikkiksen tarina koskettaisi ihmisiä. Haluaisin kirjani tuovan toivoa ja lohtua niille, jotka ovat menettäneet läheisensä. Haluaisin kirjoittaa selviytymistarinan josta ei puuttuisi mustaa huumoriakaan. Haluaisin kirjoittaa sanoja jotka saisivat lukijan itkemään, nauramaan ja myötäelämään tarinaa.
Hiotaanko kovimmassa paineessa kauneimmat timantit? Mene ja tiedä, mutta olen käsittämättömän onnellinen siitä, että olen tässä, elän ja hengitän ja minulla on vielä unelmia. Elämältäni ei kadonnutkaan merkitys Peikkiksen mukana. Peikkiksen menetys sen sijaan sai minut etsimään elämälleni muita merkityksiä, ja vähän kerrallaan ne merkitykset ovat löytyneet tai ovat löytymässä. I'm still alive and my dreams are still alive though. Eletään elämäämme nauttien siitä täysillä, sillä joskus sekin loppuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)