sunnuntai 29. joulukuuta 2013

MÖYKKY RINNASSA, TO BE CONTINUED...

TAMMIKUU 2013
"Mikäs ***** tämä on?", ihmettelen suorittaessani rutiininomaista jokakuista rintojen tunnustelurituaaliani. Siellä se on, vasemman rinnan ulkosyrjällä: patti joka aristaa hieman ja on vähän viinirypälettä suurempi. Nänni ei ole kuitenkaan vetäytynyt sisäänpäin eikä se eritä, rinnassa ei ole muitakaan ihomuutoksia, se ei punota ja on vain hieman normaalia rintarauhaskudosta kiinteämpi. Alustassaan se ei ainakaan ole kokonaan kiinni, mutta pelkoni herää silti. Rintarauhaskudos on varsin eläväistä ja kuukautiskierron vaiheesta riippuen se saattaa olla turpeampaa, kipeämpää ja muhkuraisempaa juuri ennen kuukautisia. Päätän kuitenkin olla huolestumatta liiaksi ja toivoa sen katoavan itsestään.

Käsken kuitenkin miestäni tunnustelemaan rintaani ja hänkin tuntee kyhmyn. En kuitenkaan varaa ihan vielä lääkärinaikaa, sillä samoihin aikoihin äitini kertoo kainalossaan olevasta kyhmystä, joka sittemmin osoittautuukin syöväksi.


KESÄKUU  2013 

Siellä se kyhmy on vieläkin.
Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä liiaksi varsinkin nyt kun äitini käy läpi syöpähoitoja. En ole viitsinyt mainita vanhemmilleni asiasta etteivät he huolestuisi liikaa. En haluaisi etenkään äidilleni liikaa taakkaa omien syöpähoitojensa päälle. Patti ei ole kasvanut liiemmin. Minun ikäisilläni naisilla rintasyövät ainakin tuppaavat olemaan agressiivisempaa sorttia ja epäilisin sen kasvaneen muutamassa kuukaudessa järjettömästi jos se jotain syöpää olisi. Päätän kuitenkin varata lääkäriajan ja saankin sen juuri viikkoa ennen juhannusta.

Lääkäri on nuori nainen, ehkä vasta kandi, mutta hän on selkeästi perehtynyt esitietoihini, kerää ne huolella vielä suullisestikin vastaanotolla ja palpoi rintani ja imusolmukealueet huolellisesti. Onneksi muualla kuin rinnassani ei tunnu mitään ihmeitä, mutta saan kuitenkin varalta lähetteen rintojen ja imusolmukealueiden ultraäänitutkimukseen. Vastaanoton jälkeen päätän työntää pääni pusikkoon ja olla ajattelematta asiaa liiemmin, sillä "Eihän se nyt voi olla mitään pahanlaatuista". Asia unohtuukin puolen vuoden ajaksi.

JOULUKUU 2013
Kyhmy on vieläkin paikallaan, ja lisäksi vasenta rintaani on alkanut jomottaa. Rintani elävät edelleen kuukautiskiertoni (siis olettaen että minulla olisi säännöllinen sellainen) mukana, mutta vasenta rintaa vihloo kuukautisten aikana, niiden jälkeen, oletetun ovulaation aikoihin, juuri ennen kuukautisia, liikkuessa, paikallaan ollessa ja nukkuessa... ja huolestun toden teolla. Eihän minulla vain voisi olla mitään pahanlaatuista? Olen tuntunut erikoistuvan monillakin tavoilla elämän säännöllisin väliajoin tarjoilemiin käänteisiin lottovoittoihin, joten päätän varata heti seuraavana mahdollisena arkipäivänä sen "unohtuneen" ajan ultraääneen. 

On kai parempi katsoa kuin katua ettei katsonut katoa (tai huolehtinut naisellisten ulokkeidensa hyvinvoinnista)? 

Vaikka todennäköisyydet saada pahanlaatuinen diagnoosi ovatkin pienet, aina se diagnoosi jollekin nuoremmallekin ihmiselle napsahtaa. Eteeni on tullut liiankin paljon tarinoita ikäisistäni rintasyöpään sairastuneista naisista, joten sopii toivoa etten minä olisi yksi näistä diagnosoitavista. Arpiin ja leikkauksiin olen jo tottunut, mutta uskoisin rinnan poiston ottavan koville, ovathan nuo edessä löllyvät maitorauhaset kuitenkin yksi näkyvin merkki naiseudesta. Onneksi eivät ainoa, mutta silti. Tuntuisi myös kohtuuttomalta sairastua rintasyöpään menetettyäni ensin lapseni kohtukuolemalle (senkin mahdollisuus osua kohdalle on tyyliin 0,5%), kärsittyäni parin vuoden ajan sekundäärisestä lapsettomuudesta ja seurattuani vierestä äidin mysteerisyöpää.

Jos nyt kuitenkin sairastuisin, kovin isku rinnan menetyksen sijaan olisi kuitenkin sataprosenttisen varma sulkasato. Minulla on aina ollut paksut ja ihanat hiukset, ja koska rintasyövän hoidossa käytettävät sytot (yleisimmin doketakseli ja CEF-yhdistelmähoito) tuppaavat tiputtamaan hiukset, luultavasti märisisin ja huutoitkisin pienen lapsen lailla hiusteni menetystä, ne kun ovat ainoa kaunis asia minussa, se juttu joka tekee minusta naisen näköisen. Yhtään kivalta ei kuulosta myöskään mahdollinen aromataasinestäjälääkitys joka tekisi minulle vaihdevuosioireita ja edistäisi kuitenkin munasarjojen toimintaa, jolloin raskaaksi tuleminen olisi mahdollista mutta ehdottoman kiellettyä... 


...vaan turha näitä on vielä murehtia. Ensin varaan ultraääniajan, sen jälkeen menen ultraan ja annan ottaa biopsian möykystä mikäli niikseen tulee. Vasta vastausten tultua voi joko huokaista helpotuksesta tai sitten valmistautua yksitissisen hiuksettoman kummajaisen eloon. Olisinpahan ainakin hevikeikoilla katu-uskottava näky jos päättäisin valita pääni peitoksi pääkallokuvioisen huivin!

To be continued. Toivotaan rakkahat lukijat ja salalukijat, että kyse olisi vaikkapa viattomasta ja hyvänlaatuisesta fibroadenoomasta!

torstai 26. joulukuuta 2013

VUOSIKATSAUS

Paras ystäväni Mystral haastoi minut tekemään vuosikatsauksen, joten päätin tarttua härkää sarvista ja alkaa nostalgiseksi. Kuluvaan vuoteen (joka loppuukin jo ihan muutaman päivän päästä, kääk) on mahtunut kaikenlaista.

1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
-Uusia tuttavuuksia oli männävuotena paljon enkä osaa eritellä kuka oli paras.

 

2. Oletko tehnyt jotain sellaista, mitä et ole ennen tehnyt?
-Voitin sosiaalisten tilanteiden pelkoni ja myin bändikamaa ihan selvinpäin erään bändin levyjulkkarikeikalla.


3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
-Since 20.8.2011.

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
-Yksi parhaista muistoista on ehdottomasti Mystralin synttäribileet ja erityisesti päivä sitä ennen kun päätimme lähteä yksille ja taattuun tapaamme melkein tanssimme alastomina pöydällä ja tulimme humalaan. Sen naisen kanssa ei vain voi ikinä lähteä yksille. Ei voi. :--D
Toinen paras muisto oli Cold Cold Groundin levyjulkkarikeikka jonne pynttäsin itseni viimeisen päälle ja voitin sosiaalisten tilanteiden pelkoni ja opin ehkä vähän hyväksymään itseänikin enemmän. Lisäbonuksena on tietysti hyvä muisto keikasta ja lempibiisien kuuleminen livenä, vaikka tämä hukkapätkä ei paljon keikasta nähnytkään. Onneksi korvat vielä toimivat.


5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
-En tietääkseni.

6. Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
- Luulisin että jokainen meistä muuttuu vähän joka vuosi. Olen ainakin tullut kärsivällisemmäksi ja oppinut elämään enemmän hetkessä.

7. Oletko oppinut uusia taitoja?
- En tietääkseni.


8. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
- En ole ikinä saanut porttareita minnekään.

 

9. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
- En, aina mukana on ollut joko poikaystävä tai poikaystävä ja sen tytär.


10. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
 - Olen, kulmalävistyksen:





11. Synnyttikö kukaan läheisesi?
 -  Kaveripiirissäni on taas ollut melkoinen vauvabuumi, joten monikin on synnyttänyt. Katkera maho lehmä on vähän kateellinen.


12. Kuoliko kukaan läheisesi?
- Ei vielä. Onhan tässä toki nyt vielä muutama päivä aikaa tätä vuotta heittää henkensä. ;)

 

13. Missä maissa kävit?
- Turussa.


14. Mitä haluaisit vuodelta 2014 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2013?
-  Toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen, tasapainoisemman parisuhteen, elävän lapsen ja opiskelupaikan, jos nyt ihan vaatimattomiksi heittäydytään.

 

15. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2013?
- Monikin päivämäärä, ainakin 1.2.2013 (minä ja Mystis kävimme perseilemässä On the Rocksissa), 3.5.2013 (muutin omaan asuntoon), 3.10.2013 (Cold Cold Groundin keikka, bwahhh), 10.10.2013 (keuhkokuume), 23.11.2013 (no se levyjulkkarikeikka of course) ja mitähän näitä nyt on.

 

16. Vuoden suurin saavutuksesi?
- Olen pitänyt saman työpaikan jo yli puoli vuotta ja olen hyvä työssäni koska kirjoitan nopeasti ja hallitsen lääketieteellistä sanastoa.
 

 17. ...ja suurin epäonnistuminen?
- Feilasin valintakokeet enkä päässyt opiskelemaan röntgenhoitajaksi. Lisäksi olen epäonnistunut avovaimona ja tyttöystävänä monillakin tavoilla.

 

18. Kärsitkö vammoista?
-En.


  19. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- Punaiset saappaat. Ehdottomasti punaiset saappaat: 





20. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
- Kaikkien tosiystävien sekä tietysti HUS:n syöpätautien klinikan henkilökunnan kun antavat aikaa myös omaisille.

 

21. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
-  Eniten ehkä oma käytös.

 

22. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Vuokraan ja laskuihin. Tervetuloa aikuisen elämään.

 

23. Mistä innostuit eniten?
- Ööö, kehtaanko enää edes sanoa tätä? No, sanon nyt kuitenkin: Cold Cold Groundista. No sviddu, onhan se hyvä, terveisin teini-Annis 28 (helmikuussa 29, apua) vee.





24. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
-Ehkä surullisempi, valitettavasti.


25. ...lihavampi vai laihempi?
-  Laihempi, ja tästä asiasta äitikin jaksoi nalkuttaa koko jouluaaton.


26. ...rikkaampi vai köyhempi?
- Kyllähän tuota rahaa saa kulumaan aina, mutta ainakin siinä mielessä rikkaampi että palkka riittää koko kuukaudeksi. ;)

 

27. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
- Urheilevani.

 

28. ...entä vähemmän?
- Juhliminen ottaa kunnon päälle. Olisin myös voinut murehtia asioita vähemmän etukäteen ja elää enemmän hetkessä.


29. Miten aiot viettää joulun?
- Joulu meni kotioloissa sekä vanhempien luona vieraillen.



30. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
- Olisin voinut jättää bussiin juoksemisen lokakuussa koska sen jälkeen iski keuhkokuume.

 

31. Rakastuitko vuonna 2013?
- Kyllä, opin rakastamaan enemmän itseäni.

 

32. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
- None. Jos olisin sinkku, niitä olisi varmaankin ollut jonkin verran mutta sitähän en tänne tunnustaisi.


33. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
- Greyn anatomia!


  34. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
- Vihaan.

 

35. Mikä oli paras lukemasi kirja?
- No tätä nyt on vaikea sanoa, koska luen muutenkin todella paljon. Hyviä kirjoja oli useita, mutta yksi koskettavimmista ja parhaista oli ehdottomasti John Ajvide Lindqvistin "Ystävät hämärän jälkeen".

 

36. ...entä musiikillinen löytö?
- Löysin uudelleen pitkästä aikaa Tourniquetin, vanhan lempibändini: 





37. Mitä halusit ja sait?
- Töitä.

 

38. Mitä halusit, muttet saanut?
- Positiivisen raskaustestin ja sen saamarin elävän lapsen.

 

39. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
- Nyt kyllä mikään ei ylitä toistaan.

 

40. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
- Ennen virallista syntymäpäivää perseilin Mystralin kanssa kaksi päivää putkeen, kas näin: 







 41. Ketä kaipasit?
 - Peikkistä as usual. Äiti ei ikinä unohda lastaan. <3
 

42. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
- Ystävät, musiikki ja työt.

 

43. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi paremman?
- Olen tainnut mainita asian jo useaan otteeseen, terveisin maho lehmä.

 

44. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2013?
- Normaali, sellainen kuin aina arkisin. Juhlamuotikin oli aika normaali.


45. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
- En kenestäkään.


46. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2013.
- Eipä mitään sinällään uutta, mutta eräs Raamatun kohta puhutteli paljon. Se menee jotakuinkin näin, että voimme olla neuvottomat muttemme ole toivottomia.

 

47. Vuodelle 2013 sopivat lyriikat?
-Lyriikoita olisi moniakin, mutta tungenpa tähän nyt Cold Cold Groundin "Welcome to Hell" -kappaleen lyriikat: 


you take your first breath
your life's just begun
everything wide open
your future your mom
you're born in this cold dark world
smiling faces surrounding you wishing the best
with all big expectations
maybe new hope for the next generation
welcome to hell
no time they left you all alone
welcome to hell
another life was just blown
you call yourself a rebel
but no one hears your yell
welcome to hell
soon it becomes clear you're not what they wanted
you had your own will and mind
that was not their kind
they gave you everything you needed in material
there was no lap to climb on
there was no time
the whole world revolves around you
they should never have had you at all
this is your life
new hope for the next generation
no hope for the next generation



Sellainen vuosi oli sitten tämä. Jospa ensi vuonna olisi paljon erilaisempaa meininkiä? Jospa ensi vuosi toisi tullessaan paljon asioita joita olen jäänyt kaipaamaan tältä vuodelta... esimerkiksi opiskelupaikka olisi ihan kiva.


Ihanaa vuoden loppua ja rutkasti parempaa vuotta 2014 jokaiselle blogini lukijalle ja salalukijalle! <3

maanantai 23. joulukuuta 2013

TYHJÄN SYLIN JOULU VOL IV

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Meidän lapsemme joko kohtukuolemalle tai muuten menettäneiden vanhempien keskuudessa elää kuitenkin myös lausahdus "On aika ennen ja aika jälkeen lapsen". Se on harvinaisen, kipeän, helvetin kipeän ja valitettavan totta. Oli aika kun tein elämäni ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan positiivisen raskaustestin. Oli joulunalusaika vuonna 2009, kun olin menossa harjoitteluun aamuvuoroon ja päätin tehdä omituisten kuukautisten jälkeen raskaustestin. Testiin pärähti kaksi viivaa, ja pakkohan se tulos oli varmistella vielä kerrannoin 10 kertaa. Olin shokissa. Minusta oli tulossa äiti vaikka olinkin edeltävän vuoden ajan kiduttanut kroppaani anoreksialla. Olin aina halunnut äidiksi, se oli ollut ensimmäinen haaveeni jo lapsesta saakka ja nyt se oli toteutumassa. Alkujärkytyksen jälkeen päätimme exäni kanssa suhteellisen tuoreessa parisuhteessa kuitenkin pitää vauvan, ja siitä raskausaika alkoi. Vuosin verta koko ensimmäisen kolmanneksen ajan, yrjösin pää pöntössä raskausviikolle 20+ saakka ja tunsin oloni kaikkea muuta kuin hehkeäksi. "Tyttö vie äidin kauneuden", sanotaan ja niin minullekin kävi: pieni Peikkis osoittautui rakenneultrassa tyttölapseksi joka nosti vielä peukkunsakin ylös. Rakenteet olivat kunnossa, myös maha-suolikanava josta olin erityisen huolissani koska minulla oli todettu sikiökaudella duodenaaliatresia (pohjukaissuolen tukkeuma) ja halusin varmistaa ettei Peikkiksellä ole samaa vikaa.

Raskausajasta jäi paljon onnellisia muistoja siitäkin huolimatta että oksentelu oli harvinaisen suolesta, naamani kukki ja hiukseni rasvoittuivat, verenvuodot pelottelivat koko ensimmäisen kolmanneksen ajan ja suurimman osan ajasta nukuin kuin tukki. Sain kokea lempibändini V for Violencen keikalla pienen jalan potkun suoraan käteeni raskausviikolla 22+4 biisin "Scream" aikana ja muistan vieläkin sen mielettömän onnellisen fiiliksen joka valtasi minut tuon napakan vatsanahkani läpi tuntuneen potkun jälkeen. Tunsin kuinka sulkeuduin johonkin aivan omaan pieneen kuplaani, hymyilin kuin idiootti ja näytin kyllä niin äitiyden onnea hehkuvalta naiselta kuin vain voi näyttää. Kanssani ollut kaverikin sanoi keikan jälkeen minun näyttäneen ihan järjettömän überonnelliselta. Olinpa kuulemma saanut paljon katseitakin sen hetken jälkeen kun vain silittelin vatsaani typerän näköisenä ja yritin herutella vielä vähän lisää pienen rakkaani potkuja. Olisi vissiin pitänyt juoda vielä vähän enemmän sokeripitoisia juomia silloin. Muistan kirjoittaneeni Facebookin statukseen oikein ällösiirappista tiineenä olevan naisen hehkutusta keikan jälkeen, ja muistanpa ko. bändin Facebook-profiilinkin käyneen painamassa "Tykkää".

Raskausviikolla 29+1 alkoi melkoinen piina, kun päädyin Jorvin äitiyspoliklinikalle huonovointisuuden, vannemaisen vatsan kiristyksen ja turvotusten sekä raskausviikkoihin nähden massiivisen sf-mitan vuoksi. Vatsaani palpoidessaan lääkäri totesi: "Sullahan on tosi paljon lapsivettä, tiesitkö sä sitä?" En tiennyt. Nuo sanat sanottuaan pelko jämähti vatsanpohjaani. Eihän Peikkiksellä vain sittenkin voisi olla tuota samaa suoliston seudun epämuodostumaa kuin minulla oli? Lääkäri väläytteli raskausdiabeteksen mahdollisuutta, ja ajattelin jo silloin että ottaisin niin paljon mieluummin sen kuin duodenaaliatresian, sillä vauvanihan joutuisi heti synnyttyään leikkaukseen eikä pääsisikään suoraan kotiin muutaman lapsivuodeosastolla vietetyn päivän jälkeen. Ultrassa näkyi liikalapsivetisyys AFI eli Amnion Fluid Index oli yli 40 kun se on normaalisti maksimissaankin vain vähän päälle 20 ja Peikkiksen pohjukaissuolessa näkyi ainakin päivystävän gynekologin mukaan duodenaaliatresialle tyypillinen kaksoiskuplamuodostelma. Lääkäri kysyi pärjäisinkö kotona ja taisi katua kysymystään, sillä pillahdin saman tien hervottomaan itkuun. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön ja tuo uutinen tuntui romahduttavan koko maailmani. Jorvin seikkailu venyikin parin päivän mittaiseksi Jorvissa oleiluksi ja arkena minut kärrättiin Naistenklinikalle tarkempiin tutkimuksiin ja lapsivedenpoistoihin. Sain myös kortisonipiikit kankkuuni sikiön keuhkoja kypsyttämään, sillä liikalapsivetisyydessä on vaarana vauvan ennenaikainen syntyminen, koska liika lapsivesi rasittaa kohdunsuuta ja saattaa aiheuttaa sen ennenaikaisen kypsymisen. 

Naistenklinikalla minua ultrattiin vähän lisää, lääkäri kävi töräyttämässä kromosomivian mahdollisuudesta ja lähti vain pois paikalta vaikka aloin itkeä siitäkin hysteerisesti. (Okei, noita raskaushormonien voimistamia tunteita en nyt niinkään kaipaa raskaudessa...) Sain nukkua yön yli ja olla ravinnotta aamusta, sillä minulle tehtiin lapsivedenpoisto ja samalla lapsivedestä otettiin kromosominäytteet. Lapsivedenpoistolla lapsivettä saatiinkin reilu litra pois kohtuontelosta ja silti AFI oli vielä yli 30. Hienoa. Sain kuitenkin samalla seurailla Peikkiksen edesottamuksia ultramasiinan ruudulta. Hän kaivoi muun muassa nenäänsä ja kyhnytti selkäänsä imukatetria vasten. Se oli varsin liikuttavaa. Kromosomit olivat onneksi normaalit, mutta jouduin lapsivedenpoistoihin kerran jos toisenkin olon tukaloitumisen ja lapsiveden kertymisen vuoksi. Eräässä lapsivedenpoistossa nenän kaivamisen taitojen esittely ei enää riittänytkään Peikkikselle, vaan hän tarttui reteästi imukatetriin ja alkoi nykiä sitä. Sain siitä hetkestä lääkäriltä muistoksi ultrakuvan, jossa imukatetrin ympärillä on pienet näpit.

Sitten koittikin päivä jolloin lääkäri totesi ettei sykettä enää löydy. Se oli sunnuntai 18.7.2010. Raskausviikkoja oli ehtinyt kertyä jo 35+2 ja olin toivonut pääseväni synnyttämään mahdollisimman pian. Muistan sen päivän ja lääkärin sanat: "Sykettä ei enää löydy" ikuisesti. Maailmani romahti pieniksi palasiksi, rikkoutui tuhansiksi sirpaleiksi ja sielustani tuntui kuolevan yksi suuri osa sinä iltapäivänä Naistenklinikan osastolla 42. Synnytyksen käynnistämisen ja yli vuorokauden mittaisen tuskaisen synnytyksen (ja infektion ja korkean kuumeen) jälkeen sain 20.7.2010 syliini niin kauniin ja pienen täydellisen tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 g. En koskaan unohda hetkeä jolloin sain koskettaa Peikkistä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Itkin lohduttomasti pieni nukkuvan näköinen vauva sylissäni, ja samalla hetkellä kun sain hänet syliini, toisesta synnytyssalista kuului ensimmäinen rääkäisy. Olisin antanut mitä hyvänsä jos se rääkäisy olisi kuulunut meidän synnytyssalistamme. 


Tuosta hetkestä alkoi painajainen josta en ole valitettavasti vieläkään herännyt. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut äiti ilman lasta. Erityisesti joulut tuovat kivun ja haikeuden rintaani, sillä jouluhan on leimattu ainakin länsimaisessa yhteiskunnassa lasten ja lapsiperheiden juhlaksi. Facebookin uutisvirta täyttyy pikkutonttujen kuvista, raskausuutiset julkistetaan juuri silloin ja lasten edesottamuksista kirjoitellaan pitkiä pätkiä. Kuinka se sattuukaan äitiin joka niin kovin haluaisi laittaa joulua omalle lapselleen! Kukaan joka ei ole kokenut samaa helvettiä ei voi edes kuvitella miltä tuntuu rattoisan lahjojen jakamisen sijaan suunnata kulkunsa hautausmaan muistolehtoon ja viedä lapsensa haudalle kynttilä ja itkeä lohduttomasti tyhjää syliään. Joka vuosi olen toivonut edes kantavani uutta pientä elämää sisälläni, mutta tänäkin jouluna menen pienokaiseni haudalle kohtu tyhjyyttään kumisten.

Onneksi minulla on Peikkiksestä muistona edes valokuvia, pienet käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Onneksi on paikka jonne voin mennä muistamaan lastani jonka olisin niin kovin mielelläni suonut olevan täällä, äitinsä sylissä. Vanhempani sanoivat että Peikkiksen on hyvä olla Jeesuksen luona, mutta minä olen niin itsekäs paska että ajattelen toisin. Ajattelen, että Peikkiksen olisi hyvä olla myös täällä, äitinsä sylissä ja luona. Joskus jopa mietin, että olisinpa minä kuollut Peikkiksen sijaan. Ei pienen viattoman ihmisen pitäisi joutua suoraan kohdusta hautaan. Minä olen kuitenkin elossa, Peikkis ei. Minun on pakko yrittää jaksaa vaikken ole vieläkään ns. oikea äiti. Joulut eivät kuitenkaan enää koskaan tunnu samoilta kuin ennen Peikkistä. Joulumielen ja iloisen antamisen sijaan itken silmät päästäni kun mietin mitä minulla voisi olla, ja se tunne iskee joka joulu yhtä raskaana, painostavana ja surkeana kuin silloin ensimmäisenäkin jouluna Peikkiksen menetyksen jälkeen. Eihän meillä lasketa, mutta tämä joulu on jo neljäs äitinä ilman lasta ja lisää on vielä tulossa. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa!

Näistä raskaista fiiliksistä huolimatta yritän kuitenkin nauttia joulusta sen verran kuin kykenen. Aion lukea paljon, nautiskella ehkä hieman punaviiniglögiä, kuunnella juuri niitä biisejä kuin huvittaa ja rentoutua ennen töihin palaamista niin maan perusteellisesti.


Tahdon toivottaa ihanaa joulun aikaa jokaiselle blogini lukijalle. Erityisesti tahdon toivottaa voimia kohtalotovereilleni, sillä teidänkin joulustanne puuttuu aina se yksi ihminen vaikka olisikin sittemmin saanut lisää eläviä lapsia. Haluan myös toivottaa voimia niille, jotka juhlivat jouluaan lapsena ilman jompaa kumpaa tai kumpaakin vanhempaa ja niille, jotka ovat muusta syystä yksinäisiä. Sytyttäkää kynttilöitä ja itkekää jos itkettää. Sen jälkeen olo on jo helpompi, ainakin hieman.

Ehkä minäkin vielä joskus, joskus jossain olen ihan oikea äiti?

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

MÖRKÖ OLKAPÄÄLLÄ

Keväällä 2009 olin virallisesti parantunut anoreksiasta. 

Koko helvetti sai alkunsa sieluni synkimmistä ahdistuksista, aviokriisistä, entisten appivanhempien vaatimuksista ja perfektionismistani. Olin kerännyt hieman massaa avioliittoni aikana ja kun painoin eniten koko elämäni aikana, sain kimmokkeen alkaa laihduttaa, sanoivathan entiset appivanhempanikin koko ajan että entinen mieheni pitää hoikista tytöistä. Ensin lähtivät liikakilot ja olin normaalipainon ylärajoilla. Oli mieletön fiilis mahtua keväällä 2008 koon 36 farkkuihin, ja hurahdin liikuntaan. Valitettavasti se hurahdus sai minut tielle joka vei mielen mustimpiin syövereihin, vei ilon elämästä ja koko elämäni keskittyi lopulta vaa'an ja ruoan ympärille. Sen hurahduksen nimi on ICD-10-tautiluokituksessa F50.1, Anorexia Nervosa atypica. Kesällä 2008 sairastuin keuhkokuumeeseen ja siitähän koko homma lähti: ilahduin vaa'an näyttäessä yhä vähemmän ja nautin hallinnan tunteesta. Nautin nälän kurinasta vatsassa, paikkasin ruokailujani kahvilla, kävin järkyttävillä lenkeillä ja kesän jälkeen kouluun palattuani minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En ymmärtänyt miksi ennen tutut ihmiset karttelivat seuraani ja eristivät minut luokkayhteisöstä. En ymmärtänyt olevani todella sairas. Kuukautiseni olivat loppuneet kokonaan ja vaaka ja syömisten välttely hallitsivat elämääni.

Pääsin opiskelijaterveydenhuollon kautta HUS:n Syömishäiriöyksikköön hoitoon enkä tajunnut silloinkaan kuinka vakavasti sairas olin. Tavoittelin alle 40 kg:n painoa ja astuessani sisään Syömishäiriöyksikön ovista vertailin itseäni muihin anorektikoihin: "Onpa tuokin hoikka, voi kun mä olisin tuollainen, pitää laihtua lisää!", ajattelin. Sairaanhoitaja mittasi verenpainettani eikä mansetti meinannut mennä olkavarteni ympärille edes kaksin kerroin. "Sulle pitäisi olla lasten mansetti", hän totesi. Olin pieni, palelin, selässäni kasvoi lanugoa ja istuminen sattui. Väsytti koko ajan ja paikkasin tilannetta kahvilla. Kuukautiset ottivat ja lähtivät ja olin pelkkä ihmisraunio. Poskeni olivat lommolla, vatsani kuopalla ja oli ihme, etten saanut pahoja rytmihäiriöitä. Pääsin sairaanhoitajan vastaanotolle keskustelemaan kerran viikossa, revin itseni irti avioliitostani ja paraneminen alkoi. Niinhän minä ainakin luulin.


Tänä vuonna olisi tullut täyteen viisi vuotta syömishäiriötöntä elämää. En ole omistanut vaakaa vuosiin vaan olen mitannut kokoani ja oloani sillä miltä minusta tuntuu. Olin oppinut jo jollakin tavalla hyväksymään synnyttäneen naisen kropan, sen että on vähän mahamakkaraa, persettä ja reittä, mutta jokin päässäni naksahti kuluvan syksyn aikana. Ensin tuli keuhkokuume ja sen seurauksena lähti ruokahalu. Vanha tuttu tunne palasi jostakin menneisyydestä sieluuni: syömättömyys tuntuu hyvältä. Kahvin juominen on kivaa. On hieno tunne kun vatsa kurisee. On hienoa mahtua tuumakoon 26 farkkuihin. Paino määrittää sen miten arvokas olen ihmisenä ja naisena. Paino määrittää kauneuteni, ruokailujen skippaaminen määrää, vaaka hallitsee, pitää mahtua pienempiin vaatteisiin, pitää olla tietyn kokoinen voidakseen olla rakastettu, mieheni kaikki entisetkin heilat ovat jotain vitun entisiä Miss Maitolaitureita... ja minä en ole heihin verrattuna mitään, en kaunis, en tärkeä, en arvokas jollen paina alle 50 kiloa...

Kuten aiemmin, en taaskaan tajunnut olevani luisumassa takaisin haitallisiin käyttäytymismalleihin ja tekeväni itselleni hallaa. Iloitsin mahduttuani tuumakoon 26 farkkuihin, aloin skippailla syömisiäni ja tuttu ahdistus ja hallinnan menetyksen tunne tulivat jälleen seurakseni. Hallinnan menetyksen tunnetta taas voi kompensoida tarkkailemalla syömisiään ja liikkumalla ainakin hyötyliikunnan muodossa mahdollisimman paljon, paiskia töitä niin että unohtaa syödä, ja näin noidankehä on jälleen valmiina. Mikä on syy, mikä on seuraus? En tiedä. Sen tiedän että ahdistaa, huimaa, saan rytmihäiriöitä jatkuvasti, kroppa käy ylikierroksilla, palelee, en nuku juuri ollenkaan, mietin miten saisin skipattua jouluruokailut ja laihduttua vielä vähän lisää ja mollaan itseäni jos olen antanut itseni repsahtaa herkkuihin. 

Mikä sai minut tajuamaan että vanha "ystäväni" syömishäiriö on tehnyt hitaan, vaivihkaisen paluun? 
En ehkä olisikaan tajunnut jolleivät ystäväni olisi ravistelleet minua.
Olen vielä normaalipainoinen mutta näytän silti kuulemma kuihtuneelta.
Mieleni tekisi haistattaa jokaiselle ulkonäköäni kehuvalle ja väittää näiden valehtelevan.
Peilistä katsoo ruma, lihava sika.

Syömishäiriöpolin opit alkavat muistua mieleen: mistä kaikki alkaa ja miksi? Ehkä tämä on nyt taas sitä.
Viiden vuoden välein onkin hyvä relapsoida syömishäiriö, pistää parisuhde paskaksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. 
Viisi vuotta sitten mahduin koon XXS vaatteisiin, ja se tavoite on taas tullut tärkeäksi. 

Syömishäiriö ei aina näy päälle päin.
Syömishäiriö ei aina kroonistu. Joskus sen voi laukaista elämässä oleva kriisi, ja kriisejä tähän vuoteen onkin mahtunut kiitettävästi. Äidin sairastuminen ja kamppailu syöpää vastaan ovat vieneet voimavarojani, tahaton lapsettomuus on ahdistanut ja parisuhteessakin on massiivinen kriisi meneillään. Minun syömishäiriöni relapsointia on ehkä edesauttanut se vanha muistijälki joka kertoo että kun muuta elämässään ei voi hallita, syömisiään voi. Lopulta homma vain kääntyy niin päin, että syömishäiriö hallitsee ihmistä ja vaikka potilas luuleekin kontrolloivansa itseään ja syömisiään, oikeasti se peikko olkapäällä ja sielussa hallitsee potilasta. 

Tässä vaiheessa minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nöyrtyä ja tarttua puhelimeen, hakea apua itselleni. Enhän tahdo kuukautisteni taas loppuvan? Haluanhan saada vielä joskus lapsia? Haluan. Toivoisin vain saavani lääkärin joka ymmärtää ettei syömishäiriö aina näy heti päälle päin. Toivoisin lääkärin ymmärtävän että on parempi hakea apua ajoissa kuin liian myöhään. En tahdo päätyä osastohoitoon nenä-mahaletkuun. En halua näyttää keskitysleiriltä karanneelta. Haluan elämäniloni takaisin ja haluan oppia oikeasti rakastamaan itseäni. Nyt elämä vain tuntuu toivottomalta, itken lähes joka päivä ja pinnani on jatkuvasti kireällä. Vanhasta muistista tiedän että jos pitkitän avun hakemista, kohta tulee vaihe jolloin mikään ei tunnu miltään. Syömishäiriö ei ole vain laihuutta, se on koko persoonan muuttava sairaus joka saa ihmisen tunne-elämän kuolemaan. Ainoa asia joka merkkaa on paino ja sen saaminen alas. Ainoa rakkaus on laihdutus. Enhän minä sitä tahdo? En. 

Onneksi ystäväni lupasi tulla tuekseni lääkärin vastaanotolle.
En tiedä romahdanko vastaanotolla, mutta on korkea aika mennä lääkäriin jos saa rytmihäiriöitä, koko ajan palelee ja huimaa ja kuukautiskierto temppuilee. Enhän minä halua anoreksian voittavan tätä erää kun olen jo selvinnyt niin monista asioista? Mörkö olkapäälläni kuiskii edelleen inhottavia asioita mutta aion saada ammuttua sen alas, tapettua ja nitistettyä. Vielä en tiedä haluanko oikeasti apua, mutta sitä on pakko hakea ennen kuin on liian myöhäistä.


Syömishäiriö on perseestä.
Jos vain olisin voinut välttyä ensimmäiseltäkään sairastumiselta, olisin tehnyt sen.
Syömishäiriö, en anna sinun voittaa tätä erää. Minä en taivu!

torstai 19. joulukuuta 2013

BLACK (METAL?) CHRISTMAS

Tarkoitukseni oli kirjoitella tänne mukahauska parodia siitä, millainen olisi Suomeen ja Helsingin underground-piireihin sijoittuva "Sinkkuelämää" -sarja. Sen postauksen aika ei kuitenkaan ole juuri nyt, ei nyt kun elämässä on niin paljon isoja asioita, joulu lähestyy ja tunnen olevani jälleen samassa pisteessä kuin viime vuonna tai sitä edellisenä, joulusta 2010 puhumattakaan. Joulunpyhät ovat tätä nykyä minulle rankka muistutus siitä mitä minulla voisi olla, ja mitä minulla ei ole. Olen äiti ilman lasta, ja jouluhan on tunnetusti lasten ja lastenmielisten juhla. Postilaatikko pursuaa lelumainoksia, TV:n joulumainoksissa on onnellisia perheitä lapsineen ja aikuisineen ja Facebookin uutisvirta täyttyy ihanista pikkutonttujen kuvista. Erityisesti viimeksi mainitut viiltävät sieluani vieläkin tikarin lailla, vaikka eihän muiden onni tietenkään ole minulta pois, eihän? Sitä paitsi Peikkiksen menetyksestä on kohta jo 3,5 vuotta aikaa, enkö voisi nyt vain lakata miettimästä elämääni äitinä ilman lasta? Anteeksi, mutta en voisi. Juhlapyhät saavat kaikki vanhat jo arpeutumassa olevat haavat vuotamaan hullun lailla ja aiheuttavat henkisen anemian, tilan jossa tuijotan vain apaattisesti eteeni tai vaihtoehtoisesti itken silmät päästäni yksin ollessani. On ihan hullua ajatella tulevan joulun olevan jo NELJÄS äitinä ilman lasta. Mahdanko koskaan sitä elävää versiota saadakaan? En tiedä.

Oman pikantin lisänsä näihin fiiliksiin tuo totta kai äitini sairaus, sairaus jota on yritetty nujertaa mitä mielikuvituksellisimmin sytostaattikombinaatioin ja aina se pirun mamma ca cum metastasis vain nauraa paskaisesti ja kasvaa vain hoidosta huolimatta. Lääkärit ovat jo levittelemässä käsiään äitini kanssa. Onhan äitini syöpä toki ainutlaatuinen: metastaasit sopivat rintasyövän etäpesäkkeiksi mutta itse rintasyöpää ei näy missään. Tämä oman elämänsä lääketieteilijä toki kaivoi kaiken maailman tutkimustiedot tällaisista tapauksista, eivätkä ne luvanneet hyvää. Kuulemma vain pieni prosentti tällaisista selviää hengissä ja syöpä saadaan remissioon. Oi miten kiva. 

Yritän ajatella tulevan joulun niin, että menen käymään vanhempieni luona ja vietän aikaa heidän kanssaan. Yritän olla miettimättä onko tämä joulu kenties äitini viimeinen. Ehkä on, ehkä ei, vain Luoja tietää. Yritän olla miettimättä ja tutkimatta asioita liikaa, mutta en voi itselleni mitään. Yritän valaa uskoa äidin paranemisesta isääni, joka haluaa vieläkin luottaa HUS:n Syöpätautien klinikan osaavaan henkilökuntaan. Isä puhuu myös paljon rukouksen parantavasta voimasta. Saahan siihenkin uskoa jos tahtoo, mutta minä uskon että jokaisella meillä on täällä aikamme ja paikkamme. Elämästä ei selviä hengissä, ei vaikka kuinka tahtoisi. Lapsena ajatus vanhempien menetyksestä tuntuu kirpaisevalta vaikka kuinka olisi joutunut hautaamaan ensin oman lapsensa. Vanhemmat ovat kuitenkin aina merkinneet ainakin minulle tietynlaista pysyvyyttä ja perusturvaa, mutta entäs kun toinen potkaiseekin tyhjää ja toinenkin alkaa jo ikääntyä ja harmaantua? Jokainen meistä ikääntyy ja lopulta kuolee pois, mutta en haluaisi äitini lähdön olevan ihan lähellä. Kuvittelin vielä pari vuotta sitten äitini olevan teräsmummo joka elää vähintään 90-vuotiaaksi ellei vanhemmaksikin. Nyt hän on 72-vuotias ja taistelee metastasoinutta syöpää vastaan. Kuinka kauan hän jaksaa taistella ennen valkoisen lipun heiluttamista? Kuinka kauan lääkärit jaksavat keksiä uusia hoitokeinoja joilla syöpä voitaisiin ehkä saada remissioon, ja kuinka äiti kestää hoitojen sivuvaikutukset? En tiedä. 

Oman pikantin lisänsä tähän soppaan tuovat toki oman henkilökohtaisen elämäni ongelmat, ja kun paska alkaa kasaantua, sehän jatkaa kasaantumistaan. Revipä tässä nyt sitten joulumieltä. Mistä sen repisin? En tiedä. Saattaa olla että pakollisen vanhempieni luona vierailun jälkeen luukutan black metallia koko joulunpyhät ja hakkaan päätäni seinään. Yritän kuitenkin aloitella iloisen synkkää joulua ylihuomenna (mikäli flunssani näyttää paranemisen merkkejä) Turmion Kätilöiden keikalla. Nehän voisivat vaikkapa soittaa biisin "Kärsi!", sopisi ainakin omiin fiiliksiini kuin nenä päähän: 



Minne katosivat kepeän huolettomat lapsuuden joulut? Montako joulua olen viettänyt onnellisena? Odottakaas... vuoden 2005 jälkeen en kovinkaan montaa. Vuoden 2008 joulu meni avioeroprosessin ja syömishäiriöstä toipumisen kourissa, vuonna 2009 olin raskaana ja vuodin kuin seula, vuonna 2010 olin äiti ilman lasta... ja sitä rataa. En halua olla marttyyri ja valittaa siitä kuinka kaikki menee huonosti aina vain, mutta joskus vain tulee näitä mustia hetkiä jolloin kaikki elämänilo on hukassa.

Kenellekään ei kuulemma anneta enempää kuin se jaksaa kantaa.
Entä jos en jaksaisi enää kantaa yhtään mitään? Kuka minua silloin kantaa? 

Onneksi pääsen huomenna töihin arkisten rutiinien ympäröimänä. Työ on tällä hetkellä se ainoa asia elämässäni joka pitää minut jollakin lailla kiinni tässä maailmassa ja estää vajoamasta mielen pohjamutiin vielä tehokkaammin. Ehkäpä saan vielä joulufiilistäkin kasattua sisälleni, mutta ainakin Charlie Brown Tourniquetin suosiollisella avustuksella haluan toivottaa hyvää ja heviä joulua kappaleella "A Perfect Night For Hanging":

torstai 5. joulukuuta 2013

FALLING INTO SMALL PIECES

Blogini tullee jatkossa viettämään melkoista hiljaiseloa koska ei ole oikein mitään sanottavaa.

Ei, sanottavaa olisi paljonkin, mutta kaikki asiat liittyvät yksityiselämääni ja sen kiemuroihin enkä haluaisi huudella mistään mitään ennen kuin on pakko.

Ei, en ole raskaana. Jos olisin, olisin hihkunut asiasta jo tovi sitten ainakin sadassamiljoonassa eri paikassa ja muuttunut todennäköisesti juuri sellaiseksi ärsyttäväksi mammaksi joita itse inhoan. ;)

Joskus on vain aika olla hiljaa, ja se aika on nyt. 

Jos tulee jotain päivitettävää mieleen jostain tapahtumista tai vastaavasta, kirjoittelen varmasti. Tällä hetkellä kaikki ajatukseni heittelevät kuitenkin mielessäni kuin kiukustunut herhiläislauma konsanaan, ja tuntuu etten osaisi edes pukea sanoiksi mitään. En haluakaan vielä, koska kaikkiin elämässäni tällä hetkellä meneillään oleviin asioihin liittyy muitakin ihmisiä. 

Ihanaa joulun odotusta kaikille blogini lukijoille! Pitäkää lippu korkealla. Toivon ensi vuodesta tulevan hurjasti tätä mennyttä vuotta parempi.