sunnuntai 27. lokakuuta 2013

RIMAKAUHUA, SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELKOA JA JÄNNITYSTÄ

"Sinut kutsutaan Xxxxxxxxx Ammattikorkeakoulun Radiografian ja sädehoidon koulutusohjelman valintakokeeseen." 

Ylläolevalla tekstillä varustettu kirje odotteli minua viime viikon keskiviikkona postilaatikossa, ja jännityskertoimet nousivat saman tien mittaamattomiin lukemiin. Olin kämmäillyt ajatuksissani osoitteeni päin sanonko mitä, joten kirje oli kierrellyt vähän missä sattuu. Löysi se kuitenkin perille, ja nyt kypsä 28-vuotias aikuinen nainen saa taas jännittää yksiä pääsykokeita. Ammatti olisi hyvä saada jossain välissä, sitä sanovat niin vanhempani, kumppanini kuin ystävänikin. Ainakin niiden papereiden hommaaminen nostaisi eläkekertymiäni saman tien noin viidellä prosentilla. Olen jättänyt parikin opinahjoa kesken vain koska en ole tiennyt mitä elämältäni haluaisin. Sairaanhoidon opiskelu tuntui tyssäävän viimeistään äidin syöpädiagnoosiin, ja muutenkin mietin kestäisikö pääni vuodeosastotyöskentelyä tai päivystyksen hulinaa. Sairaanhoitajat työllistyisivät myös hyvin erinäisille poliklinikoille, leikkureihin ja heräämöihin, mutten sitten tiedä siitäkään. Niinpä päätin repäistä ja hakea syksyn yhteishaussa opiskelemaan hoitoalan lähellä olevaa alaa. Onneksi en ole ainoa joka jännittää tällä hetkellä pääsykokeita, sillä työkaverini Maria on myös parhaillaan lukemassa toisen alan pääsykokeisiin.


Ammattikorkeakoulun ja yliopistojen pääsykokeet eroavat toisistaan aika tavalla. Teologiseen hakiessani riitti kun painoi persauksensa penkkiin, pänttäsi, piirteli erinäisiä kaavioita opitusta, meni pääsykokeisiin, teki tentin ja odotteli tuloksia. Ammattikorkeakoulujen pääsykokeisiin on sen sijaan vaikeampi valmistautua, mikäli pääsykokeet sisältävät vain aineistokokeen (aineisto jaetaan vasta itse kokeessa) ja ryhmätilanteen, jossa viiden minuutin aikana pyritään erottelemaan jyvät akanoista. Kuinka muka kukaan pystyy tekemään viiden tai kymmenen minuutin aikana syväluotaavan analyysin opiskelijaksi hakevista ihmisistä? En tiedä, ja sehän tässä jännittääkin aivan hurjasti. 

Monet minut tuntevat ihmiset pitäisivät minua sosiaalisena ja reippaana, mutta oikeasti olen aika ujo ja arka ihminen. Siksi tuollaisen kaltaiset pääsykokeet tuntuvat minusta pahemmilta kuin yliopiston Porthaniassa tehdyt pääsykokeet. Kirjallisissa pääsykokeissa sentään voi jotenkin arvioida omaa pärjäämistään, mutta ryhmähaastattelun tuloksista ei ole mitään käryä pääsykokeen jälkeen. Pärstäkerroin ratkaisee, ja nyt olenkin epävarma siitä, riittääkö oma pärstäkertoimeni. Lisäksi ryhmätilanteet ovat siitä ikäviä, että ryhmästä löytyy aina keskustelua dominoivia ihmisiä sekä niitä, jotka jäävät tuppisuiksi. Noiden kahden ominaisuuden välimaastossa luoviminen lienee helpoin ratkaisu, mutta riittääkö se sittenkään? Lisäksi aineistokokeen tekemiseen on aikaa 1,5 tuntia, ja siinä ajassa pitää ymmärtää kysymys, lukea aineisto läpi ja vielä kirjoittaa joku fiksu vastauskin. Siinä voi sentään arvioida omaa osaamistaan jotenkin. 

Onneksi pääsykokeet ovat kuitenkin jo ylihuomenna. En ehdi kerätä liikaa stressiä niskoilleni. Lisäksi vahvuutenani on aiempi hoitoalan tuntemus sekä lääketieteen sanaston jonkinlainen osaaminen, eli ihan huonosti ne kokeet eivät voi mennä. Jännittää silti aivan hemmetisti, jos suoraan sanotaan.

Mitä sitten jos pääsen sisään?

Opinnot sisältävät fysiikkaa ja matikkaa, enkä tunnetusti ole kovin vahva kyseisissä aineissa. Miten opin ikinä magneettikuvauslaitteiden toimintatekniikoita tarpeeksi hyvin, puhumattakaan sitten sädehoitoannoksen oikeaoppisen suunnittelun ja potilaan tilan seurannan? Hyvä kysymys. Onneksi noihin saa kai koulusta jonkinlaista opetusta, ja kentällä oppii sitten lisää käytännössä. Toivoisin vain etteivät röntgenhoitajan opinnot sisältäisi liikaa hoitotiedehöttöä, sillä kliininen osaaminen on mielestäni paljon tärkeämpää kuin se, kuinka monikulttuurinen potilas kohdataan ja plaaplaa. Voisiko jopa sanoa hoitotieteen olevan vuoden pseudotiede? Ehkäpä. 

Lisäksi sisäänpääsyssä jännittävät uudet opiskelukaverit ja kuviot. Minuun ei ole välttämättä helppoa saada kontaktia, vihaan kaikenlaisia tutustumisleikkejä yli kaiken ja pelkään mennä itse muiden juttusille torjumisen pelossa. Pelkään etten olekaan tarpeeksi in, tarpeeksi hauska, fiksu ja filmaattinen, pelkään ettei minua huolita ryhmätöihin mukaan... kiusaaminen jäi yläasteelle, mutta silti nuo pelot vainoavat ilmeisesti jopa ammattikorkeakouluun saakka. Pitäisi vain oppia luottamaan itseensä ja siihen, että elämä kantaa, löydän kyllä niitä Minun Ihmisiäni ryhmästä ja pyrin tulemaan toimeen muiden kanssa. Aina ei tarvitsekaan olla se suosituin, kunhan on ystäviä ja kavereita.

Olen myös päättänyt pyhästi osallistua erinäisiin opiskeluaktiviteetteihin ja opiskelijabileisiin, koska aiemmin olen kieltäytynyt jopa niistä. Jospa sillä tavalla pääsisin eroon omasta sosiaalisten tilanteiden pelostani ja oppisin luottamaan itseeni? Ennen tulosten tuloa pääsen kuitenkin harjoittelemaan peloistani eroon pääsemistä sinne levynjulkkarikeikalle, sillä lupauduin myyjäksi. A-P-U-A. Saanko pistää naamaani corpsepaintit, jottei kukaan VAIN tunnistaisi minua...? 

Mitä te pelkäätte? Oletteko ottaneet uudet tilanteet voimaannuttavina kokemuksina vai vetäytyneet kuoreenne entisestään?

lauantai 19. lokakuuta 2013

SOLU ON BIOLOGIAA, MUTTA SOLU ON MYÖS JOTAIN AIVAN MUUTA

Olen vihdoinkin tervehtynyt tarpeeksi voidakseni lähteä vähän ulkoilemaan. Eilen olimme kantapaikkamme 4-vuotisbileissä, ja ruokahan oli hyvää, juoma juojalle ilmaista ja sitä rataa. Tänään on kuitenkin luvassa jotain aivan muuta, menen nimittäin pitkästä aikaa metallisoluilemaan. Solu on biologiaa, mutta solu tarkoittaa myös uskovaisten hevi-ihmisten kokoontumista aika-ajoin kahvin, pienen purtavan, Coca-Colan, rupattelun, biljardin pelaamisen ja pienen hartaushetken äärelle ihmettelemään maailmaa, elämää, uskoa ja Jumalaa. 

Olen käynyt metallisoluissa siitä saakka kun minusta tuli hevari. Tämä pienoinen ihme tapahtui jo vuonna 2004 kun uskaltauduin ostamaan Nightwishin levyn, mutta sitä ennen tutustuin hevimusiikkiin Venian kautta. Vuonna 2006 (vai oliko se jo 2005?) metallisoluja alettiin pitää ensin ihmisten kodeissa, mutta sittemmin erittäin hyväksi ystäväkseni tullut M alkoi koota uskovaista hevarikansaa koolle Töölön bunkkeriin, missä iltaa ryydittää hyvä musiikki ja valaistuskin on tunnelmallinen koostuen kynttilöistä ja ihastuttavan hämäräperäisistä ihmisistä. Olin jonkin aikaa poissa kuvioista avioerostani johtuen, koska pelkäsin ihmisten arvosteluja ja pahansuopia katseita. Yhteyteni yläkertaankin oli jokseenkin katveessa, kunnes löysin reilu pari vuotta sitten uskon ja metallisolut uudelleen. Luterilaisuus on lähellä sydäntäni, eikä usko tarkoita minulle tiukkoja kaavoja ja ilotonta meininkiä. Metallimessut ovat vettä sielulle, ja joskus on hyvä kokoontua samanhenkisten ihmisten kanssa yhteen keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia. Enää en välitä menneisyydestäni tai siitä mitä ihmiset ajattelevat minusta. 

Yleensä soluissa soi hyvä hengellinen metallimusiikki, ja tästä saadaankin kätevästi hyvä aasinsilta bändeihin, jotka ovat edelleen lähellä sydäntäni. Ensimmäinen tosirakkauteni kristillisen metallimusiikin tiimoilta on Tourniquet, jonka keikallakin pääsin käymään vuonna 2005 Ruotsissa. Bändin rumpali Ted Kirkpatrick on melkoinen guru, ja onpa häntä kosiskeltu Slayeriinkin paukuttelemaan joskus. Pidän bändin musiikista siksi, koska se on hyvin vaihtelevaa, kikkailevaa ja monimutkaista, eivätkä sanoituksetkaan jätä tätä naista kylmäksi, kas näin:



Toinen hengellinen metallibändi jonka musiikki on lähellä sydäntäni on Extol:


Eräs ikisuosikeistani on suomalainen hengellisen death metallin uranuurtaja Deuteronomium. Bändin nimihän tulee suoraan Raamatusta viidennestä Mooseksen kirjasta. En jaksa muistaa mitä sana tarkoittaa, mutta bändiltä on ilmestynyt useampikin pitkäsoitto. Spell of Hell on klassikkobiisi, mutta uusin kappale Amen on melkoista rautaa! Pistän tähän nyt kuitenkin yhden toisen suosikkikappaleeni, nimittäin Northern Praisen:


Vaikka tulenkin kuunnelleeksi nykyään enemmän sekulaaripuolen musiikkia, tietyt bändit ovat sellaisia joiden musiikkiin haluan palata yhä uudelleen. Terapia ja The Rain ovat ensimmäisiä hieman rankemman musiikin yhtyeitä joita olen kuunnellut jo esiteini-ikäisestä asti, ja The Rainin Tuuli kulkee on aina yhtä koskettava ja ihana kappale: 


Tähän onkin hyvä lopetella tämä vähän erilainen musiikkipitoinen postaus. Seuraavaksi odottelen suosikkibändini V for Violencen pitkäsoittoa (jätkät hei, nyt sitä levyä tulille!) päästäkseni kirjoittelemaan siitäkin jotain. 

Ihanaista ja rauhallista viikonlopun jatkoa kaikille lukijoilleni, älkää tehkö mitään mitä minä en tekisi. ;)

torstai 17. lokakuuta 2013

"ÄLÄ USKO, ÄLÄ TOIVO, ÄLÄ RAKASTA"

Tämän tekstin otsikko ei kumpua omista ideoistani vaan kopioin sen tylysti erään kirjan nimestä. Tykkään kirjoittaa välillä kieli poskessa ja itseironialla maustettuna kaikenlaisista asioista. Jopa oman lapseni kuolemasta tai äidin syövästä voi repiä mustaa huumoria, sellaista että heikompia hirvittää ja osa kanssakulkijoista joko poistuu paikalta tai heittää paheksuvia silmäyksiä allekirjoittanutta kohti. Hugleikur Dagsson onkin tietyssä mielessä idolini, sillä hän ei kunnioita sarjakuvissaan mitään eikä ketään, eikä mikään aihe ole liian pyhä käsiteltäväksi. On kuitenkin yksi aihe johon en kykene vieläkään suhtautumaan huumorilla, en edes mustimmalla mahdollisella. Aihe ja sen kokeminen ovat vaikuttaneet koko persoonaani eivätkä ne ole välttämättä vaikuttaneet siihen positiivisimmalla mahdollisella tavalla.

Rakkaat lapsetlukijat, tänään askarrellaan paskarrel... siis puhutaan kiusaamisesta. Sitä on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaankin, eikä se rajoitu pelkästään lastentarhaan tai peruskouluun. Sitä tapahtuu niin lasten, teinien kuin aikuistenkin piireissä, ja aina joku joutuu uhriksi ja joku valikoituu kiusaajaksi. Kiusaaminen, olipa se sitten fyysistä, verbaalista tai elekielellä tapahtuvaa, on aina väärin ja se vaikuttaa kiusatun itsetuntoon ja persoonaan kokonaisvaltaisesti. Mikään ei ole kauheampaa kuin kokea aina olevansa persona non grata eli ei-toivottu henkilö. Ne ihmiset jotka tuntevat minut nyt joko netin kautta tai ihan "tosielämässä" eivät välttämättä edes tiedä taustojani, mutta tietyissä tilanteissa se näkyy ja kuuluu kauas.

Olen entinen koulu- ja työpaikkakiusattu.
Noin, nyt asiasta on mustaa valkoisella.

En edes muista kuinka kiusaamiseni alkoi, mutta sen jälkeen tulin identifioineeksi itseni aina siihen ei-toivottujen henkilöiden, rumien luusereiden ja idioottien kastiin. Kiusaamiseni alkoi ala-asteella ja loppui vasta lukioon. Noin pitkä kiusaaminen jätti jälkensä persoonaani. Minua kiusattiin kaikesta mahdollisesta, mutta pahimmin mieleeni ovat jääneet erinäiset haukkumanimet ja eräs "hassunhauska" jekku, joka minulle tehtiin. Palaisimmeko hetkeksi ajassa taaksepäin vuoteen 1997, jolloin muun muassa Hansons ja Backstreet Boys olivat kuuminta hottia, jokaisella tytöllä oli napapaita ja nappiverkkarit olivat kuuminta hottia? Ai ei kiinnosta vai? Siitä huolimatta aloitan kertomukseni 12-vuotiaan Anniksen maailman murenemisella.

Ala-asteen loppupuolella oppilaiden hormonit alkoivat hiljalleen hyrrätä, ja niin tekivät umpiuskovaisen perheen kasvatin Anniksenkin. Olin järjettömän ihastunut viidennellä luokalla erääseen luokka-astetta ylempänä opiskelevaan poikaan, ja käsitin tämän eleistä ja juttusilleni hakeutumisesta tämänkin olevan vähän ihastunut. Tuossa iässähän porukka oli alkanut jo "olla kimpassa" milloin kenenkin kanssa, ja kun luokan top 10 tytöt -listoja tehtiin, en edes mahtunut listalle. Kertonee jotain siitä, kuinka suosittu olin? Joka tapauksessa tämä poika hakeutui seuraani välitunneilla ja pieni sydämeni pamppaili lähestulkoon kammiotakykardian taajuudella. Sitten tuli vappu vuonna 1997 ja koulussamme järjestettiin kaikille oppilaille vappudisco. Tämä poika tuli hakemaan minua tanssimaan mutta luisti sittenkin hommasta. Myöhemmin koko koulu sai tietää ihastuksestani ja siitähän se paskamyrsky repesi. Muistan vieläkin sen naurunremakan ja huudot: "Luulitko sä tosiaan että se olisi tosissaan? Se oli VITSI, VITSI! Eihän kukaan, siis KUKAAN, haluaisi ikinä olla tuollaisen ruman ja läskin kanssa!"

Tuo pieni tapahtuma muutti persoonani hiljaiseksi ja vetäytyneeksi. Yläasteella en saanut yhtäkään uutta kaveria, ja aina aika-ajoin koulukaverit muistuttivat minua tuosta onnettomasta ihastumisepisodista. Ihastuin kyllä edelleenkin, mutta minulla ei ollut ketään kenelle asioista olisi voinut kertoa. Eipä kukaan ihastunutkaan minuun, joten yläasteaika ja lukiokin menivät melkoisena harmaavarpusena tallaillen. Pian tutustuinkin entiseen aviomieheeni ja yritin sopeutua tiettyihin muotteihin, muttei siitä tullut mitään. Lopulta menneisyydessäni tulleet haavat alkoivat oireilla sen verran pahasti että sairastuin syömishäiriöön. Onneksi sain kuitenkin HUS:n Syömishäiriöyksikössä ammattimaista ja esimerkillistä hoitoa ennen kuin olin vajonnut liian syvälle anoreksian syövereihin. Minusta on otettu tasan yksi kuva niiltä ajoilta, eikä se ole julkaisukelpoinen. Olen siinä vain ihmisraunion näköinen, pelkkää luuta ja nahkaa. Muistelen vieläkin omaa sairaanhoitajaani lämmöllä, sillä ilman häntä olisin tuskin koskaan parantunut. Oman lisänsä soppaan toi tietenkin avioeroprosessi ja se, että tutustuin muihinkin maailman miehiin ja sain vihdoinkin positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Rumasta ankanpoikasesta oli ehkä tullut ulkoisesti joutsen, mutta sisimmässään se joutsen kokee itsensä edelleen rumaksi ankanpoikaseksi.

Kiusaaminen jätti jälkensä minuun.
Jos joku katsoo minua baarissa pitkään, hakeudun peilin eteen ja etsin kahvi- tai kaljaviiksiä naamastani.
Jos joku hymyilee ja iskee silmää, miellän sen automaattisesti vittuiluksi.
Jos minua sanotaan kauniiksi, en osaa ottaa kohteliaisuutta vastaan.
Jos minua kehutaan hyväksi jossain, vähättelen omia kykyjäni.
Yleensä olen se, joka hakeutuu liian selvinpäin ollessaan lähinnä omiin oloihinsa ja pyrkii tarkkailemaan muita ihmisiä ottamatta itse osaa keskusteluihin. Pidän seinäruusuna olemisesta, sillä silloin kukaan ei voi tarttua persoonaani negatiivisella tavalla. Helpoksi seinäruusuuntumisen tekee Ukkometson avoin ja ulospäin suuntautunut persoona: kun hän on äänessä, minä voin vain mieluiten olla omissa oloissani. Se ei ole mököttämistä tai tahallista tunnelman pilaamisen yritystä vaan yksinkertaisesti ujoutta ja epävarmuutta. 28-vuotias Annis taantuu henkisesti silloin ala-asteikäisen koulukiusatun esiteinin tasolle.

Kiusaaminen voi loppua, mutta kiusatun identiteetistä ei välttämättä pääsekään kovin helposti eroon. Olen yrittänyt työstää omaa persoonaani, ja seuraava koitos onkin luvassa marraskuussa kun teen debyyttini erään bändin levynjulkaisukeikalla paitojen ja levyjen myyjänä. Silloin on pakko tulla ulos kuoresta, hymyillä, olla sosiaalinen ja ennen kaikkea myydä hyvin. Silloin ei voi juosta karkuun ihmisiä eikä ainakaan pohtia, mitä muut minusta ajattelevat.
Pelottaa jo etukäteen, mutta uskon että tuollainen tempaus on yksi niistä asioista jotka pikemminkin kasvattavat itseluottamustani kuin lyttäävät sitä.

Älkää kiusatko.
Jos näette kiusatun, puolustakaa sitä! Tehkää niin kuin haluaisitte itsellenne tehtävän. 

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

IKÄKRIISEJÄ JA NYRJÄHDYKSIÄ

14-vuotiaana minulla oli elämäni suhteen aika selvät sävelet. Aioin kirjoittaa ylioppilaaksi, löytää jonkun kivan pojan, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. 

18-vuotiaana minulla oli vieläkin elämäni suhteen aika selvät sävelet: aioin kirjoittaa ylioppilaaksi, päästä opiskelemaan ja naimisiin.

21-vuotiaana olin opiskelija jolla oli valkolakki ja kaiken kukkuraksi olin päässyt naimisiinkin. Harmikseni ex-mieheni ei vain halunnut lapsia (ainakaan vielä silloin) kanssani. Kaikkeahan ei voi saada, eihän?

25-vuotiaana olin avioeronnut, toipunut anoreksiasta ja opiskelin toista alaa ja olin onnellisesti raskaana ex-avomiehelleni. Harmikseni se vauva vain sattui kuolemaan kohtuuni kuukautta ennen laskettua aikaa. Kuten edellä jo totesin, kaikkea ei voi saada, eihän?

Nyt 28-vuotiaana (helmikuussa mittariin pärähtää 29 vuotta, apua) minulla on edelleen se valkolakki muttei tutkintoa, en ole uudelleen naimisissa ja se tähän mennessä ainoa lapsikin on mullan alla. Hain opiskelemaan syksyn yhteishaussa uutta alaa, jaan yksiön avomieheni kanssa ja mietin mitä haluan elämältäni. Joskus palaan haikeana muistelemaan teinivuosiani, jolloin tulevaisuus tuntui ah niin selkeältä. Oikeasti teinivuoteni olivat kyllä aika perseestä, mutta silloin ei ainakaan tarvinnut maksaa kaikkia laskuja itse tai miettiä sitä ammatin hankkimista ihan oikeasti.

Mitä h****ttiä ikävuosien 14 ja 28 välillä tapahtui? Mikä meni vikaan? Olen vasta viimeisten parin kuukauden aikana tajunnut olevani ihan oikeasti lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä. Olen myös tajunnut ettei minulla ole edelleenkään tutkintoa, ensimmäinen avioliittoni päättyi aika rumasti, äiti olen vain omasta mielestäni (no, kukapa kalmon äitiä pitäisikään oikeana äitinä?) eikä elämä nyt noin muutenkaan ole mennyt ihan niin kuin eräässä kuuluisassa suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Olen alkanut ikäkriiseillä, ja iltaisin tutkailen peilin edessä, ovatko hiukseni alkaneet jo harmaantua. Onneksi on keksitty hiusvärit. Mittailen myös rupsahtanutta kroppaani, ahdistun painostani ja mietin joskus olevani ihan kauhean näköinen. Tuo kaikki lienee enemmänkin oman pääkopan sisällä.

Ei kai tässä elämässä sinänsä mikään ole mennyt pahasti vikaan. Elämäni ei ehkä ole sattunut menemään niin kuin elokuvissa, monet asiat olisin voinut jättää kokemattakin ja olisin voinut tietenkin keskittyä yhden tutkinnon loppuun saattamiseen. Turha näitä on silti enää märehtiä kun vahinko on jo tapahtunut. Ikäkriisin keskellä olen saanut tahtoa ja sisua yrittää päästä opiskelemaan, sain hankittua työpaikan ja asuntokin löytyy. Sitä paitsi 30:hän on uusi 20, eikö niin? ;) 

Keuhkokuumetoipilas kiittää, kuittaa ja lupaa kirjoitella seuraavaksi jotain vähän mielenkiintoisempaa.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

VIIKONLOPUN HURVITTELUT

Tämän viikonlopun hurvittelut ovat sisältäneet järkyttävää yskimistä, kuumeista oloa, jalkojen lähes tulkoon kantamattomuutta, niistämistä, yskimistä, ruokahaluttomuutta ja tasaisin väliajoin suoneen saatavaa antibioottia. 

 

Mieheni oli jopa mietiskellyt, että olisimme voineet edes vähän rentoutua viinilasillisten äärellä, mutta häneen luomani mulkaisu taisi saada tuon toisen puoliskon toisiin ajatuksiin. Sitä paitsi meillä käy kotisairaalan hoitaja kolme kertaa vuorokaudessa laittamassa stoossina iv-antibioottia (kefuroksiimi) suoneeni, joten parempi nyt vain olla vain ja toipua. Tämän viikonlopun asu- ja naamakuvat eivät ole julkaisukelpoisia eikä niitä ole otettukaan. Olen hengaillut täällä nk. pieruverkkareissa tukka paskaisena ilman rintaliivejä, joten todennäköisesti kaikki vain järkyttyisivät ulkomuodostani. Kuvat olisivat luokkaa "The Real Me" tai omiaan jopa kauhuelokuvaan tai sairaaladraamaan potilaan rooliin.

Mökkihöperöityminenkin on meinannut uhata, mutta onneksi ihana Marjut  kävi kiikuttamassa toipilaalle kirjoja, Douglas Prestonin ja Lincoln Childin "Pendergast" -sarjan kolme ensimmäistä romaania itse asiassa. Olenkin ahminut tänään ensimmäistä osaa, "Ihmeiden kabinetti" niin, että silmät meinaavat vieläkin katsoa kieroon. Pian suunnittelin kähveltäväni keittiöstä yhden suklaahippukeksin, ja sen jälkeen ajattelin lösähtää takaisin sängylle lukemaan. Eilen pakotin myös mieheni katsomaan kanssani Disneyn Pienen Merenneidon, ja onhan se elokuva yhtä ihana kuin muistan sen olleen lapsuudessanikin. <3
Erään tuttavan mielestä tuollaisten elokuvien katselu ei ole miehekästä, epäilipä hän jopa mieheni suuntautumistakin, mutta vetosin potilaan oikeuteen valita katsottavat elokuvat ja tv-sarjat.

Ehkäpä keuhkokuumetoipilaana ei tarvitsekaan venyä tämän suurempiin suorituksiin. Sairaslomalla olo kolkuttelee silti omatunnossani vaikka tiedän järjellä sen, että jos on iv-antibioottikuurilla keuhkokuumeen vuoksi, on parempi vain levätä ja toipua kotona lähtemättä lähikauppaa kauemmas. Itse asiassa olen ulkoistanut lähikaupassa ravaamisenkin miehelleni, kutsuttakoon häntä nyt sitten vaikka Ukkometsoksi. 

Toivottavasti tulehdusarvot laskevat sen verran hyvin, että pääsisin jo suunnitellusti maanantaina 21.10. töihin. Eilen CRP oli vielä 104, joten ei ollut toivoakaan päästä tästä perhanan kanyylista eroon.


perjantai 11. lokakuuta 2013

NOTES TO MYSELF (SAIRASKERTOMUKSIA)

Viittaan ystävällisesti edellisiin teksteihini "Not that model citizen" ja "Flunssa pitkästä ilosta". Allekirjoittanut pääsijoutui nyt hieman pidemmälle sairaslomalle koska flunssa meni kuin menikin keuhkoihin. Diagnooseinani ovat nyt siis sekä J18.9 keuhkokuume että J01.0 akuutti poskiontelontulehdus. Mitä voimme oppia tästä? Minä ainakin opin sen, ettei pienestäkään flunssasta juuri ja juuri toipuneena kannata lähteä humpalle vaikka kuinka yrittäisi ottaa sivistyneesti. Ei ainakaan kannata seistä kello 03:45 pitkässä taksijonossa vesisateessa tai tanssia kovin pahasti keikalla. Pieni flunssa saattaa relapsoida ja kehittyä jopa kahdessa päivässä keuhkokuumeeksi.

Lähdin tiistaina aiemmin pois töistä hieman ikäväksi äityvän yskän vuoksi ja kävin sairaanhoitajan vastaanotolla. Sairaanhoitaja kuunteli keuhkoni, puhallutti PEFit ja kirjoitti sairaslomaa niin, että allekirjoittaneen olisi pitänyt olla töissä jo tänään. Kuinkas kävikään? Keskiviikon ja torstain välisenä yönä en tehnyt oikein muuta kuin yskin, ja kotimittarilla lämpöä oli 37.3 astetta. Päätin varata ajan lääkärille ihan just in case varmistaakseni ettei sairauteni vain ole mennyt keuhkoihin saakka. Lääkäri oli puoli tuntia myöhässä, ja sinä aikana ehdin yskiä keuhkojani pihalle useaan otteeseen. Lääkäri oli kuullut kyseisen köhän huoneeseensa saakka, ja vastaanotolle päästyäni kuumetta olikin jo 38.1 astetta, sinus-scan näytti positiivista tulosta vasemmalla, eli minulla oli ainakin poskiontelontulehdus. Keuhkoja lääkäri kuunteli mielestäni kohtuuttoman kauan, ja sisäänhengitys oli hankalaa häiritsevän ja pahan yskän vuoksi. Lopulta lääkäri sanoi kuulleensa sekä sisään- että uloshengityksessä ritinöitä ja passitti minut käymään ensin thorax-kuvassa (keuhkokuva) sekä pika-CRP:n mittauksessa sairaanhoitajalla. Tein nuo asiat, ja odotellessani keuhkokuvan tuloksia sain hengitellä spiralla keuhkoputkia avaavaa lääkettä. Pika-CRP oli 122, joten pian lääkäri tuli sanomaan kirjoittaneensa minulle kiireellisen lähetteen Jorvin sairaalan sisätautipäivystykseen diagnoosilla pneumonia eli keuhkokuume. Vasemmassa keuhkossani oli kuin olikin näkynyt basaalisesti juosteisuutta eli keuhkokuumeeseen sopivia muutoksia. Näitä tuloksia odotellessani vapisin järkyttävässä kuumehorkassa ja sain ennen sairaalaan lähtemistä parasetamolia kuumetta laskemaan. 

Jorvin sisätautipäivystykseen saavuttuani kuumetta oli vieläkin 38.5 astetta vaikka olin saanut kuumetta alentavaa lääkettä jo yli tuntia aiemmin. Olin todella kipeä. Pian labrahoitaja kävi ottamassa verikokeita, muun muassa veriviljelyt jotka otetaan kaikilta potilailta joiden kuume on yli 38 astetta sekä perusverikokeet, kuten tulehduarvot, pienen verenkuvan ja nestetasapainoarvot. Sain odotella lääkäriä yli tunnin, mutta hän totesi tutkimisen jälkeen sekä kliinisen kuvan, verikokeiden että keuhkokuvan perusteella kyseessä olevan keuhkokuumeen. Olin kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa (toisin sanoen jalkani kantoivat), että voisin siirtyä kotisairaalan asiakkaaksi, missä sairaanhoitaja kävisi tiputtamassa suoneeni antibiootit kolmesti päivässä. Sehän sopi minulle paremmin kuin mainiosti, ja nyt olen kotona toipumassa kanyyli kämmenselässäni suonensisäisten antibioottien voimalla. Minullahan on perinteinen Zinacef (kefuroksiimi) 1,5 grammaa x3 i.v. sekä Roxithromycin 150 mg 1x2 suun kautta lääkityksinä, eli aikamoinen hevoskuuri tässä on päällä. Onneksi kuume on sentään jo laskenut.

Mitä siis opimme tästä?
Ainakin sen, että pienikin flunssa kannattaa parannella rauhassa keuhkokuumeen tai sydänlihastulehduksen välttääkseen. Onni onnettomuudessa siis, että sain "vain" keuhkokuumeen ja poskiontelontulehduksen, kun olisin voinut saada sydänlihastulehduksenkin...

Tehkää siis kuten minä sanon, älkää kuten minä teen, ja LEVÄTKÄÄ se pienikin nuhakuume pois kaikessa rauhassa. Tällä sairaslomalla minä en ainakaan aio lähteä lähikauppaa kauemmaksi, koska saatoin jopa ottaa opikseni tästä hommasta. 

Onneksi en kuitenkaan joutunut osastohoitoon, siellä toipuminen olisi aika kurjaa kun ei saisi hetken rauhaa, ruoka olisi kamalaa ja huonekavereina voisi olla vaikka kuinka sekavia ja kipeitä dementiamummeleita... 

Toivotan kaikille blogin lukijoille keuhkokuumeetonta syksyn jatkoa. ;)

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

FLUNSSA PITKÄSTÄ ILOSTA

Viime viikonloppu meni varsin vauhdikkaissa merkeissä ensin Trash Fest VI Kick Off -partyillen, vaikka pidimmekin lepopäivän perjantaina. Lauantaina tiedossa olivat aivan uudet kujeet, lähdin nimittäin etkoilemaan Trash Festeja Mystralin luokse muutama lonkero, viinipullo ja Ufoshottipullo kassissani kilisten. Mieheni meni viettämään kaverilleen miesten juhlailtaa ilman naisia, kun taas minä lähdin tekemään jotain aivan muuta. Illan tunnussana olikin eräissä hienostuneen pikanteissa tanssiliikkeissä:


Saatoimme pyörittää Mystiksen kanssa sinne päästyäni tuota videota useaan otteeseen, hioa illan tanssiliikkeitä ja nauraa itsemme kipeiksi. Iltahan kului mukavasti ysärihittien, ufoshottien, viinin, lonkeron ja muiden hyvien juomien voimalla, ja humalahan siitä seurasi. Suuntasimme pian bussipysäkille ja nappasimme bussin Helsingin keskustaan, josta tarvoimme Gloriaan. Törmäsimme useisiin tuttuihin ja tutustuimme uusiin ihmisiin, ja saatiinpa meistä kahdesta kaunottaresta oikein hyviä kuviakin:


Törmäsin muun muassa Maijaan jota en ollut nähnyt livenä pariin vuoteen, ja jumituimme keskustelemaan pitkäksi aikaa keskenämme. Olin vieläkin hieman puolikuntoinen flunssasta, mutten antanut sen pilata fiilistäni. Illan aikana ostin muun muassa Reettalta juomia, ja on pakko sanoa etten ole hetkeen saanut missään niin iloista ja ystävällistä palvelua! Toisaalta pohdimme, että ehkä gootti- ja hevaripiireissä asiakaskuntakin osaa promilleista riippumatta tervehtiä, hymyillä ja kiittää, eli kohteliaisuussäännöt ovat hanskassa. Tupakkapaikalla minua luultiin irlantilaiseksi, enkä tiedä pitäisikö asiasta olla imarreltu vai pahoillaan? Päätin myös tehdä Maijat ja istahtaa Gloriassa lampun eteen, kas näin:



Illan edetessä päätin kuitenkin lähteä PRKL-clubille Kaisaniemeen kultaani ja muita kavereita moikkaamaan, sillä Trash Festien bändit eivät oikein iskeneet ja ikävä iski. PRKLeessähän menikin sitten pilkkuun asti, ja sunnuntai oli aika ikävän krapulainen. Selostukseni illasta jäävät nyt aika lyhyiksi johtuen siitä, etten muista ihan kaikkea illasta. Emme kuitenkaan lentäneet baarista ulos, törmäsimme taas tuttuihin ja uusiin ihmisiin, ja allekirjoittanut ihaili kaikenlaisia ihania tatuointeja. Tutustuinpa PRKLeen tupakkakopissa myös kundiin joka on asunut Barcelonan lähistöllä pitkään, ja huokailin kyseisen kaupungin ihanuutta. Sinne on pakko päästä vielä joskus, sen verran pahasti ihastuin kyseiseen kaupunkiin vuonna 2009, kun reissasin aivan yksin. Sain myös vinkkejä seuraavaa matkaa ajatellen. Mietin vielä, lähteäkö yksin vai kaksin reissuun, sillä yksin reissaamisessa on kyllä paljon hyviä puolia!

Maanantai meni vielä joten kuten töissä, mutta eilen kaverikseni rantautui keuhkot irrottava yskä, jouduin lähtemään kotiin kesken työpäivän ja kävin nappaamassa sairaanhoitajalta sairaslomaa. Saattaa olla, että jollen olisi lähtenyt kesken päivän töistä, minut olisi häädetty sieltä, sen verran kovaäänistä ja pahan kuuloista yskimiseni oli. Se meinasi jo häiritä omia töitäkin hyvin tehokkaasti. Tänään olenkin lähinnä nukkunut, niistänyt, yskinyt, tärissyt lämmön noustessa ja nukkunut vähän lisää. Keuhkoputkeni tuntuvat olevan täynnä räkää, poskionteloita painaa ja olo on kaikkea muuta kuin hyvä. Keuhkoputkia avaavaa lääkettä kuluu, Vicks-salva on pelastus yöksi ja kaikki muu juoma paitsi vesi menevät alas. En kuitenkaan aio lähteä hakemaan antibiootteja virusflunssaan Kirvessyrjän terveyskeskuksen tyyliin, kas näin:


Itku pitkästä ilosta, pieru p*skan naurannasta? No, täällä se menee ennemmin näin: flunssa pitkästä ilosta... onneksi ei sentään virusgastroenteriitti, joka lukitsisi allekirjoittaneen kylpyhuoneeseen pöntölle istumaan pesuvati naaman edessä. Vatsataudin ei tarvitse tulla tähän osoitteeseen enää koskaan, sen verran huonoon kuntoon ne tuppaavat ihmisen vetämään. Flunssaisena voi sentään lueskella, roikkua netissä ja katsella elokuvia, vatsatauti taas vetää ihmisen nukkumaan kylpyhuoneeseen, jos siltä ololta saa edes unta. 

Muistakaahan, että jos flunssa iskee, ensisijainen lääke on lepo, ja oireita lievittämään voi käyttää peruskipulääkkeitä, Duactia, pulloonpuhallusta (on muuten toimiva keino!), nenähuuhtelukannua, juomalla paljon ja nukkumalla kun nukuttaa. Vasta jos oireet pitkittyvät, kuume ei laske ja yskä muuttuu todella purulentiksi eli märkäiseksi, yleistila laskee niin että sadan metrin matkallakin joutuu pysähtelemään, jompi kumpi kylki tai molemmat tulevat kipeiksi ja yskä jatkuu ja jatkuu vain, kannattaa hakeutua lääkäriin, virusflunssan jälkitautina kun voi saada jopa pneumonian eli keuhkokuumeen, joka voi pahimmillaan viedä sairaalahoitoon iv-antibiooteille. Been there, done that, ja siksipä aionkin nyt ottaa opikseni ja sairastaa loppuviikon kiltisti kotona. En oikein pala halusta ajatellakaan muutaman päivän lepäilyä keuhko-osastolla iv-antibioottikuurilla.

Viikonloppu oli siis hauska, mutta se kostautui nyt entistä hirveämmällä flunssalla. Painunpa siis petiin lukemaan Hohtoa ja odotan kieli pitkällä ikioman Master Chefini tekemää ruokaa.

perjantai 4. lokakuuta 2013

NOT THAT MODEL CITIZEN (TRASH FEST VI KICK OFF PARTY @ON THE ROCKS 3.10.2013)

Elämäni on ollut viimeisen kuukauden aikana melkoisen tavanomaista töihin-kotiin-nukkumaan -tyylistä arkea, koska ylimääräistä rahaa nyt ei vain yksinkertaisesti ole ollut muuhun kuin ruokaan, tupakkaan ja muihin välttämättömiin tarpeisiin. Eilen asiaan kuitenkin tuli muutos, sillä meikätyttö päätti repäistä, tehdä viime kuussa töissä sisään kokonaisen työpäivän ja lähteä vähän humpalle paremman (tai ainakin karvaisemman) puoliskonsa kanssa On the Rocksiin Trash Fest Kick Off -bileisiin. Kyseisillä kekkereillä oli myös eräs suosikkibändeistäni esiintymässä, Cold Cold Ground nimittäin.



Eksyin kyseisen laulu- ja soitinyhtyeen keikalle ensimmäisen kerran uuden vuoden aatonaattona vuonna 2009, jolloin elämäni oli hieman erilaista. Tarkoituksenani oli tuolloin katsastaa V for Violencen keikka ja CCG tuntui lähinnä välttämättömältä pahalta, jonka setti piti vain kestää ennen V:tä. En oikein inspiroitunut vielä silloin poppoon musiikista, mutta onnistuin kuitenkin kyseisenä iltana juottamaan exäni järkyttävään kaatokänniin, koska en oikein tajunnut ettei sitä kaljaa välttämättä voi kiskoa samalla tahdilla kuin itse vedin alkoholittomia virvokkeita. Myöhemmin päädyin kuitenkin CCG:n keikoille, ja muutamien kuuntelukertojen jälkeen tukka ja koko nainen heiluivat settien tahdissa. Oman osansa musiikkielämykseen toivat toki miesten omintakeinen tyyli maskeerata. Sittemmin elämäni muuttui radikaalisti, mutta onnistuin kuitenkin tykästyttämään nykyisen avopuolisoni Cold Cold Groundin musiikkiin ja sain tämän raahattua mukaani jopa keikoille saakka. Vastavuoroisesti karvaisempi puoliskoni sai minut rakastumaan nk. old school heavyyn kuten Iron Maideniin ja Dioon.

Olin eilisaamuna hereillä jo ennen puoli viittä, koska olin menossa peräti yhdeksi päiväksi töihin tällä viikolla. Älkää kysykö miksi heiluin ylhäällä jo ennen sianpieremää. Voinee johtua flunssan aikana tupla-annoksella vetämistäni inhaloitavista kortikosteroideista ja keuhkoputkia avaavan lääkkeen aiheuttamista ylimääräisistä sydämentykytyksistä. Lähdin joka tapauksessa töihin seitsemäksi, olin kotona neljän jälkeen iltapäivällä ja löysin toistaiseksi työttömänä olevan toisen puoliskoni jo sangen iloisissa tunnelmissa heviä luukuttamasta. Allekirjoittaneen täytyi kuitenkin ennen korkkaamista syödä, meikata itsensä ihmisen näköiseksi ja hönkäillä astmalääkkeet. Pian kuitenkin pääsin korkkaamaan, ja ilta alkoi vaikuttaa epäonnistuneelta heti aluksi. Toisen lonkeron jälkeen ensimmäisenä tuli mieleen ajatus: "Ei vittu, ei saatana, ei helvetti, mua väsyttää niin paljon että vitut mä minnekään lähde". Lähdimme kuitenkin. Bussipysäkille päästyämme bussi oli iloisesti melkein 10 minuuttia myöhässä, ja siinä vaiheessa fiilikseni oli niin latistunut että ajattelin illasta tulevan jäätävää paskaa jos ihan suoraan sanotaan.

Baarissa törmäsimme pariin tuttuun heti kättelyssä, muun muassa Reettaan, mutta parempi puoliskoni olisi halunnut linnoittautua baarin perimmäiseen nurkkaan mököttämään. Vessakäynnillä sankarini oli törmännyt CCG:n tyyppeihin ja pääsi maskeerausavuksi. Mieheni kiskoi minutkin miestenvessan puolelle sanoen: "Kato mitä mä löysin!" Joo, löysit meikattuja miehiä. Hienoa! ;) Sain mörököllini vessakäynnin ja baarin takanurkkaan linnoittautumisaikeiden sijaan kiskottua lähemmäs lavaa, ja pian CCG saikin settinsä käyntiin. Model Citizenin pärähtäessä soimaan mieheni näytti erittäin taidokkaan perseenkeikutusnäytteen, ja itsekin moshailin ja jammailin niissä rajoissa kuin laantumassa oleva flunssani ja ajoittain oireileva niska-hartiaseutuni antoivat myöten. Bändin uusi biisi Welcome to Hell vaikutti todella hyvältä, ja tuskin maltan odottaa uutta levyä. Pakkohan se on saada levyhyllyyn, samalla kun tulee tukeneeksi kotimaista musiikkia ja pienemmän kokoluokan bändejä. CCG:n rumpali onkin aivan omaa luokkaansa, kova tekijä joka näyttää maskeerattuna aivan Batmanin Jokerilta. Liekö tarkoituskin? Se, että kyseisen bändin kitaristi pupunaamarissaan on toistaiseksi sairaslomalla bändistä harmittaa hieman, mutta onneksi V for Violencen solisti teki varsin vakuuttavan debyytin kitaran varressa omana itsenään. On myös pakko kehua solistin ja basistin energistä lavameininkiä. Sellaista sen pitää punk-industrial-rock-keikalla ollakin, paikallaan pönöttämisen katselu olisi nimittäin varsin tylsää. Disintegratingin aikana sai vähän rauhoittuakin, kappale kun on yksi bändin harvoista hitaammista fiilistelykappaleista.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös keikka. Pääsimme keskittymään muihin bändeihin ja myös juomapuoleen, juttelimme tuttujen kanssa ja tutustuimme uusiin ihmisiin, mieheni kaulaili varsin vakuuttavan näköisesti muutamien miesten kanssa, yksi kaveri sai baarijakkaran päällysosan irtoamaan ja aiheutti spontaanit naurunpurkaukset seurueessa, joimme, nauroimme ja juttelimme vähän kaikesta taivaan ja maan välillä. Erään pöytäseuralaisen kanssa juttu meni varsin syvälliseksi kummankin seurakuntanuoritaustasta johtuen. Pääsin myös poseeraamaan itse solistin kanssa hyvin kauniisti hymyillen, kas näin:



No okei, ehkä tuo on enemmän irvistys kuin hymy, mutta joka tapauksessa hauskaa oli. Tai hyi kun oli hyvä keikka? Oli joka tapauksessa mahtavaa päästä pitkästä aikaa kunnolla radalle, vaikka nyt tuntuukin siltä kuin tarvitsisin vähintään Norflexia ja Sirdaludia sekaisin, Duactia tupla-annoksella äänen käheyteen ja mojovan muna-pekoniaamiaisen. Huomaa kyllä, että mitä harvemmin käy ulkona, sen hauskempaa se on lässähtäneen oloisesta alusta huolimatta. Ilta päättyi lopulta siihen, että juoksimme kieli vyön alla puolisoni kanssa viimeiseen bussiin, joka lähti kotiin päin.

Huomenna onkin luvassa lisää menoa ja meininkiä mennessämme ihanan Mystralin kanssa aiheuttamaan pahennusta varsinaisille Trash Festeille, jonne lähden tällä kertaa ilman toista puolikastani. Mietin jo, mitähän siitä seuraa, mutta ihanaa Mystistä lainatakseni: "Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, siitä seuraa: sanomista, alastomuutta, armoton krapula ja elämää suurempi morkkis." Enough said! 

Näin täällä, kuinkas siellä?

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

EX TEMPORE

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, ettei kukaan ole enää päättämässä asioista omasta puolestani. Siinä on toisaalta se huono puoli, että jollei tiedä mitä tahtoo tehdä elämällään, voi olla aika hukassa tulevaisuudensuunnitelmiensa suhteen. Jostain syystä olen aina ollut aikamoinen ex tempore -ihminen, ja sellaiset heittäytymiset elämässä ovatkin osoittautuneet aina parhaimmiksi mahdollisiksi niin opintojen kuin muunkin elämän suhteen. Nykyinen työpaikkani oli melkoinen onnenpotku. Päätin hakea sitä ex tempore, ja kas vain, pääsin töihin. Teen työkseni siis sanelujen purkua, eli puran lääkärien saneluja diginauhoitteista potilasasiakirjoihin. 

Mietin kauan mitä haluaisin tehdä opintojenikin suhteen. Selailin hetken mielijohteesta ammattikorkeakoulujen syksyn yhteishaun vaihtoehtoja ja pistin ihan piruuttani hakemuksen erään ammattikorkeakoulun radiografian ja sädehoidon koulutusohjelmaan. Jos pääsen pääsykokeisiin ja ne menevät hyvin, aloittaisin tammikuussa röntgenhoitajaopinnot. Saisin sairaanhoitajaopinnoistani joitakin hyvityksiä niin, ettei minun tarvitsisi istua ihan kaikilla kursseilla. Lisäksi röntgenhoitajan ammatti on hyvin erilainen osa-alue hoitotyössä. Se on hoitotyötä, muttei ihan sitä perinteisintä. 

Syksy on muutenkin aina symboloinut minulle muutosten aikaa ja uuden ajanjakson alkua. Kai se on jokin jäänne peruskoulu- ja lukiovuosilta, se aika kun pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä vähän pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Olen ollut nyt sen verran innoissani kouluun hakemisesta, että tein jo valmistavan tehtävänkin, joka otetaan mukaan pääsykokeisiin (jos sinne pääsee). Nykyinen työpaikkani on siitä joustava, että voisin tehdä töitä freelancerina ja silti tienata ihan hyvin opintojen aikana, ja koulu sijaitsisi hyvässä paikassa suhteessa siihen, missä asumme. 

Syksy on inspiroitumisen aikaa, ja toivon todella että tästä muotoutuisi keväällä opintoblogi, jossa hajoilisin ja innostuisin vuorotellen. Tällä kertaahan AION SAADA SEN AMMATIN itselleni. Niin kerta.