ICD-10 J06.9

Sairastun erittäin harvoin flunssaan vaikka astmani ja tupakka-anamneesini pohjalta kaikki edellytykset jatkuvassa ylähengitystieinfektiokierteessä kärvistelylle täyttyisivätkin. Nyt kuitenkin sain viikonlopun aikana vieraakseni flunssan, joka alkoi kliseisesti kurkkukivulla ja jatkuu tänään korvien lukkoisuudella, rään valumisella ja aivastelulla ja pärskimisellä. Eihän tässä potemisessa muuten mitään vikaa olisi, mutta kun tänään pitäisi lähteä pienelle road tripille rakkaani veljen lapsen ristiäisiin. Olisin mielelläni skipannut koko roskan, mutta miekkosen soitettua veljelleen saimme luvan saapua paikalle.

Omat flunssantappokonstini sisältävät lepoa, hyvää ruokaa, paljon Panadol Hotia tai Finrexiniä, mentolilla säväytettyjä nenäsumutteita sekä tietenkin sarvikuonokannun ja Duactia. Jos emme olisi menossa ristiäisiin eli toisin sanoen ihmisten ilmoille, vetäisin valkosipulia niin paljon kuin vain napa vetäisi. Nyt se on himpun verran hankalampaa, sillä en halua löyhkätä vampyyrinkarkottajalta ihmisten ilmoilla. Punasilmäisyyteni ja ryytyneen olemukseni voisi sekoittaa helposti krapulaankin, mutta onneksi vanha viina ei haiskahda tällä kertaa kuitenkaan. Rommitoti tosin tekisi hyvää. 

Täytyy vain toivoa etten saa tästä virusperäisestä infektiosta jälkitautina J18.9:ää eli pneumoniaa (keuhkokuumetta). Olen sairastanut sellaisen kerran, ja voin kertoa ettei se ole erityisen mukavaa ainakaan siinä vaiheessa, kun tie vie osastolle iv-antibiooteille.

Atsii atsii aivastus, voi voi vaivastus!

Miten te saatte tapettua flunssan? 

Palailen seuraavassa kirjoituksessani vähän mielenkiintoisempiin aiheisiin, nyt tuli vain tarve valittaa melkoisena rääppiksenä tätä olotilaa. Töihinkin pitäisi mennä huomenna, kun kerran ei ole kuumetta.

VIVA LA MUSICA!

Musiikki on inspiroivaa. 

Olen harrastanut musiikkia niin kauan kuin muistan. Aluksi se tapahtui laulamalla itsekseen vanhempien suureksi kiusaksi, sittemmin seurakuntien lauluryhmissä rivijäsenenä, ala-asteella aloitin kitaransoiton mutta eihän näillä pikkunakeilla saa otelaudasta kunnon barrésointuja tai mitään muutakaan hienoa aikaan kuin fusku-G:n. Yläasteen kahdeksannella luokalla aloitin pianonsoiton pianotunneilla. Sitä ennen olin opetellut itsenäisesti vanhempieni ostamalla keyboardilla soinnut ja osasin soittaa jopa nuoteistakin jotain. Klassinen musiikki on haastava laji, voin kertoa. Kahlasimme pianonsoitonopettajani kanssa alkeiskurssin lukuvuodessa läpi, jonka jälkeen siirryin tekemään 1/3-tutkintoa. Apua, miten olen koskaan osannut soittaa mitään? Opin nopeasti, ja piano-openi oli sitä mieltä, että minusta voisi tulla jopa ammattilainen. Niinpä niin, aloitin kuitenkin soittamisen vasta 14-vuotiaana, kun monet muut pianistit olivat siihen mennessä ehtineet soittaa jo 10 vuotta ainakin. 

Inspiroiduin kuitenkin vapaasäestyksestä. 
Ei ollut kerta eikä ensimmäinen kun soittelin hengellisiä lauluja itsekseni ja lauloin mukana. Pakko sanoa, että säälin vanhempiani heidän jouduttuaan kuuntelemaan räpellystäni päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Säestin joskus seurakunnassakin, mutta se homma jäi mentyäni naimisiin ja tajuttuani, että löytyy niitä lahjakkaampiakin ihmisiä maailmasta. Laulaminenkin jotenkin vain jäi Otaniemen Kappelikuoron jälkeen. Onnistuin uskottelemaan itselleni, ettei minusta olisi, ainakaan kun en päässyt joskus musiikkilukioon. Soittelin avioliittonikin aikana sähköpianoa, mutta se tapahtui kuulokkeet korvilla exän ollessa poissa kotoa. En halunnut edes hänen kuulevan "musisointiani". Opiskelijajärjestön syys- ja kevätleireiltä on sen sijaan jäänyt mieleen hyviä, mahtavia tuokioita musisoinneista porukassa. Silloin ketään ei haitannut, jos joku sointu meni vähän harhaan, pääasia että kaikilla oli hyvä olla samassa porukassa. Ei sekään haitannut, jos joku ei osannut laulaa ihan nuotilleen, sillä "Teekkari laulaa mieluummin kuin hyvin". Ei, minä en ollut teekkari, mutta jostain kumman syystä ajauduin heidän kanssaan hengailemaan.

Nyttemmin olen tajunnut ettei hyvään muusikkouteen musiikkilukiota tarvita. Harmittaa sekin pikku seikka, että aloitin typeränä myöhästeininä (as in 24-vuotiaana) tupakoinnin, ja astmaan yhdistettynä se lievästi sanoen tekee hallaa äänelleni. Laulan kyllä edelleenkin, kunhan kukaan muu kuin avomieheni ei ole kuulemassa. Jos olemme lähdössä viihteelle, luukutamme Iron Maidenia ja Dioa, ja minä hoilaan mukana sydämeni kyllyydestä. Karvaisempi puoliskoni on uhannut ilmoittavansa allekirjoittaneen Idolsiin, johon totesin jotakuinkin näin: "Jos sä sen teet, MTV3:lla nähdään ehkä historian ensimmäinen Idols-pahoinpitely..." Jep, osaan laulaa mutten uskalla enää esiintyä ihmisille.  Tiedän, siis oikeasti _tiedän_, että ääneni katoaisi kuin suolikaasu Saharaan joutuessani tuomariston eteen, ja päätyisin huikaisevan hyvän esityksen sijaan Idolsin "Top 10 noloimmat hetket" -klippien joukkoon.

Haaveilen silti bändistä.
Ei sen tarvitsisi edes menestyä, kunhan saisi jammailla ja kokeilla rajojaan hyvässä porukassa. Toinen puoliskoni soittaa bassoa, joten enää tarvittaisiin vain kitaristi, rumpali ja keyboardisti sekä toinen laulaja, ja kokoonpano olisi valmis. Olisi hienoa soitella rockabillya kuten Stray Catsia, heviä, vaikkapa Maidenia ja ja ja... unelmiahan saa aina olla. Olen kateellinen ystävilleni jotka soittavat bändeissä, laulavat niissä ja ovat huikaisevan hyviä siinä. Jossain vaiheessa elämää on vain pakko luopua turhista suuruuskuvitelmista ja myöntää olevansa suurimmassa osassa asioista pelkkä mitätön keskinkertaisuus. Ei tästä tytöstä ole ikinä rokkistaraksi, mutta onneksi haaveilua ei ole koskaan kielletty. Unelmissani seilaankin suurille estradeille, joilla ääneni ei katoa, joilla uskallan olla hyvä ja kuuma, joilla ääneni lähtee lentoon kirkkaampana kuin mikään koskaan ja joilla on vain musiikki, ääni ja minä.

Onneksi ei kuitenkaan tarvitse olla hyvä musiikissa rakastaakseen musiikkia. En tiedä mitään parempaa kuin iskeä kuulokkeet korviin, vääntää musiikin volyymi täysille ja lähteä kävelylle. Musiikista saa myös inspiraatiota kirjoittamiseen, ja yleensä kirjoitankin musiikin soidessa. Tällä hetkellä soundtrackina tosin toimii vain television ääni ja seitsemän uutisten tunnusmusiikki, mutta inspiroivimpia bändejä luovaan touhuun ovat muun muassa Nightwish, Iconcrash, V for Violence, Cold Cold Ground, Metallica, System of a Down ja vaikkapa Stray Cats. Muiden tekemä musiikki pistää oman mielikuvituksen lentoon ja irrottaa arjesta niin, että teksti lähtee nousuun ihan uudella tavalla. Harmi, etten voi hyödyntää tätä hommaa työssäni. Kuuntelen kyllä silloinkin kuulokkeista ääniä, mutta se on yleensä lääkärin selostusta potilaasta ja tämän asioista.

Musiikin rakastajan (RASKAAN musiikin rakastajan) joulu koittaakin yleensä kesällä, kun Tuska-festivaalit pärähtävät pääkaupunkiseudulla käyntiin täysillä. Viime kesänä sai nauttia muun muassa King Diamondin, Soilworkin, Nightwishin ja Testamentin loistokkaista vedosta. Vaikka kyseisellä festivaalilla uupuukin totaalisesti, sieltä saa jotenkin kummasti voimaa jaksaa arkeakin. Olemme usein vitsailleet mieheni kanssa, että talvi-Tuska olisi aika mahtava juttu. Musiikki raikaa, viini virtaa ja kaikki rakastavat toisiaan vaikkeivät saman alalajin musiikista pitäisikään. Jotkut esimerkiksi väittävät Amaranthen olleen täysi paska tässä männäkesänä. Pitäköön mielipiteensä, minä olen toista mieltä.

Ei kai koskaan voi olla liian vanha alkaakseen harrastaa musiikkia soittamalla tai laulamalla, jos sen tekee omaksi ilokseen?

(Ja tiedättekö, tämä hullu miettii viulun ostamista ja viulutunneille marssimista. Shoot me, please! Tiedän että joku naapurikoko naapurusto haluaisi tappaa minut, kun virittäisin viuluani ensimmäisiä kertoja, ensimmäisistä haparoivista soittoyrityksistä puhumattakaan. Sähköviulu olisi silti niin siisti. Olisi olisi. Siinä olisi munaa ja rokkia!)

WHAT HAVE I BECOME?

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen kuin olen? Mitkä asiat ovat muokanneet minua? 

Ihminen syntyy aika avuttomana rääpäleenä maailmaan, mutta perusluonne ja temperamentti ovat meissä jokaisessa valmiina. Sen jälkeen on aika paljon kasvatuksesta ja ympäristötekijöistä kiinni, miten ne ominaisuudet lähtevät kehittymään. Ihminen on aina osiensa summa. Meitä on erilaisia, mutta jokainen meistä on yhtä arvokas. Voi kun sen muistaisikin aina!

Olen tuntenut aika useinlähes koko elämäni ajan häpeää siitä millainen olen ja miettinyt millainen minun pitäisi olla. Lapsena olin luova, villi ja rakastin laulamista, piirtämistä ja tanssimista. Keksimme usein serkkuni kanssa koreografioita muun muassa Hanna Ekolan "Vieläkö on villihevosia?" kappaleeseen ja esitimme niitä kesämökillä vanhemmillemme sekä muille sukulaisille, joita paikalla sattui olemaan. Harmikseni isäni oli hommannut videokameran ja kuvasi tuon suurempaakin suuremman myötähäpeän VHS-videolle, joka on kai vieläkin tallella. Opin lukemaan jo ennen kouluun menoa, ja sittemmin minusta tuli lukutoukka. Ei liene yllätys kenellekään, että opin puhumaan ennen kuin kävelemään ja että kirjoittamisen jalo taitokin iskostui minuun aika nopeasti ensimmäisen luokan aikana. Yhdyssanat tuli opittua nopeahkosti, ja haaveilinkin kirjailijan urasta. Okei, myönnettäköön että haaveilen siitä vieläkin.

Ala-asteaikana vanhempani tulivat uskoon ja eksyin seurakuntakuvioihin. Niin minäkin tulin uskoon, ja olin siitä saakka aikamoinen outo lintu kouluaikana. Eipä kai ihmekään että jouduin koulukiusatuksi, sillä taattuun avoimeen tapaani muistin kyllä kertoa koulukavereilleni vakaumuksestani. Voitte kuvitella, ettei yläasteaika ollut erityisempää herkkua, en nimittäin kuunnellut juurikaan samanlaista musiikkia kuin muut, hevimusiikki oli saneltu saatanasta olevaksi ja vietin viikonloppuni yläasteikäisenä erään paikallisen helluntaiseurakunnan varhaisnuorten kerhossa. Onneksi minulla oli edes sellainen yhteisö. Koska en tullut toimeen omanikäisteni kanssa, vietin enemmän aikaa vanhempien ihmisten seurassa. Siksi minusta kai tuli aika varhaiskypsä tyyppi. Seurakuntayhteys oli ja pysyi, ja lukioon siirryttyäni elämästäni tuli huomattavasti helpompaa. Sain kavereita, ja vaikken ollut suosittu sielläkään, en kuitenkaan ollut se outo lintu, jota muiden oli pakko nokkia jos eivät muuta keksineet. Sain olla aika lailla omissa oloissani omissa kaveripiireissäni. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen eksyin erääseen kristilliseen opiskelijajärjestöön, jossa tapasin tulevan, nykyisin ex-aviomieheni. 

Olin aina kuvitellut avioliiton olevan ikuinen. Kukapa olettaisi, että kun menee naimisiin 21-vuotiaana täysin kakarana, se liitto kestäisi? Niinpä, ei kukaan. Sairastuin 23-vuotiaana kätilöopiskelijana anoreksiaan, revin itseni irti avioliitostani ja paraneminen alkoi. Vietin noihin aikoihin aika railakastakin sinkkuelämää ja alkoholia tuli nappailtua useampanakin viikonloppuna, kun se oli ollut siihen saakka kielletty hedelmä. Oma tupa ja oma lupa toivat kuitenkin tiettyjä vapauksia elämääni, kun kukaan ei ollut kyttäämässä tekemisiäni ja menemisiäni. Oman asunnon saaminen ja kykeneminen maksamaan itse oma vuokransa ja omat menonsa kasvattivat minua ihmisenä. Olin alkanut kuunnella myös lukion jälkeen raskaampaa musiikkia, ja vähitellen minusta tuli hevari. Pidän vieläkin erilaisista musiikkityyleistä, mutta pakko myöntää että raskaammat riffit ja örinä ovat silti lähimpänä sydäntäni vieläkin. Kun ihmisestä tulee kerran hevari, se on aina hevari? Niin kai. 

Aloin myös ottaa itselleni lävistyksiä. Ensimmäisen lävistykseni oli korvan rustolävistys, pian seurasi napalävistys jota seurasi industrial vasempaan korvaan, nännilävistys, kulmalävistys... haaveilen myös tatuoinnista. Olen siis toteuttanut jotakuinkin kaikki aikoinaan kielletyt asiat, ja vanhempani ovat kauhistelleet ainakin viimeisintä tempaustani, kulmakorua. "Mikä sulla tossa on?", äitini naukaisi kun kävin heillä kylässä tässä jokunen kuukausi sitten juuri lävistettynä. "No se on kulmalävistys", vastasin. "Pittääkö sitä tuommosia ottaa, eikö sitä voisi olla ihan luonnollinen vain?" Voi äiti-kulta, voisinhan minä luonnollinenkin olla, muttakuntykkäänlävistyksistä! Tykkään myös pitää tukkani mustana. Pukeutumistyylini onkin sitten aika tavanomainen, vaikka se pitääkin sisällään väriskaalan suhteen lähinnä mustaa. Ei taida yllättää ketään. 

Avioero ja syömishäiriön läpi käyminen eivät ole ainoita asioita jotka ovat muokanneet minua. Kohtukuolema kasvatti minua kertaheitolla henkisesti ainakin 10 vuotta lisää, eikä äidin syöpäkään ole kieltämättä mitään herkkua. Haluan kuitenkin uskoa parempaan huomiseen, vaikka tiedänkin ison S:n olevan arvaamaton sairaus. Kohtukuolema taas on tapahtunut, ja huomaan nykyisin ettei se tunnu enää joka päivä kovin pahalta, eikä sitä ajattele kovin aktiivisesti ainakaan ihan joka päivä. Uusi raskauskin olisi joskus toiveissa, mutta saapa nyt nähdä. Tällä hetkellä keskityn "luomaan uraa" tekstinkäsittelijänä lääkärien saneluja purkaen ja kirjoittaen ranteeni kuolioon joka päivä töissä.

Voisi sanoa, että minusta on vähitellen tullut minä, mutta koulukiusaaminen jätti minuun sen verran jälkiä, etten uskalla enää laulaa julkisesti, pianonsoittoharrastus on kuollut ja kuopattu, ja omien tekstien esittelykin on vaikeaa (paitsi Internetissä "anonyymisti"). Onneksi sentään avioeron jälkeinen villi sinkkuelämä on historiaa, alkoholia ei kulu enää joka viikonloppu samaan tahtiin kuin silloin aikanaan, olen löytänyt oman ihanan ystäväpiirini ja löytänyt vierelleni mahtavan kumppanin, jonka kanssa on hyvä olla. Persoonani kehittyy varmasti koko ajan, mutta nyt taidan elää ehkä elämäni seesteisintä vaihetta: on työ, parisuhde, koti ja sen sellaista, ja tiedän mitä haluan elämältäni ja mitä en. Se on hyvä se.

DEAR DIARY...

Ja paskat. 

Olen kai päässyt yli siitä iästä kun päiväkirjan lehdet rapisivat ja jokainen teksti alkoi "Moi", "Rakas päiväkirja", "Heippa", "Moikkis" ja niin edelleen. Tämä on kuitenkin blogi, uudenvanhan Internetajan ihme joka on syrjäyttänyt vanhat paperiset päiväkirjat tehokkaasti. Harmi että sen mukana menivät myös perinteisten kirjeiden kirjoittaminen ja muut kynällä kirjoitetut kommunikointimuodot, kuten viestilappujen lähettely luokkahuoneessa. No, enpä ole tällä hetkellä opiskelijakaan. 

Bloggaajana olen uusvanha. Olen pitänyt erinäisiä blogeja vuodesta 2009 saakka, kun päätin repäistä ja vuodattaa tuntoja julkisesti ja estottomasti Internetin ihmeelliseen maailmaan. Matka alkoi syömishäiriöstä toipumisblogilla, jatkui raskausblogilla, sitä seurasi kohtukuolemablogi, jonka jälkeen aloitin "Vielä joskus, joskus jossain" -nimeä kantaneen blogin. Siihen ehti kertyä aika monta kirjoitusta, mutta näin uuden syksyn tullen koin suurta tarvetta uudistua ja aloittaa uuden blogin, joka ei noudata suurempia tematiikkoja. Tulen varmasti vinkumaan tässä blogissa erinäisistä elämäni epäkohdista, mutten tahtonut enää blogilleni kovin leimaavaa nimeä. Ymmärtänette. Jos tätä siis edes lukee kukaan. 

On aika perverssiä pitää päiväkirjaa julkisesti Internetissä, kun kuka tahansa voi lukea ajatuksia ja jopa lainata niitä, puhumattakaan sitten joidenkin anonyymien pellejen kommenteista, jotka on tarkoitettu satuttamaan ja saamaan bloggaaja tuntemaan suurta epävarmuutta itsestään ja kirjoitustaidoistaan. Siksi tässäkin blogissa on kommenttien valvonta käytössä. Pyytäisin kuitenkin kaikkia kommentoijia esittämään asiansa asiallisen aikuisesti. Toisaalta pyrin siihen, ettei tästä nyt tulisi mitään järkyttävää sosiaalipornoblogia, ainakaan sellaista jota voisi verrata erään suomalaisjulkkiksen törttöilyihin ja aivopieruihin. Yksi ero meillä ainakin on: minä en ole VÄLIAIKAISESTI kokoa 38. Toinenkin ero löytyi heti kättelyssä: en ole blondi, paitsi ehkä joskus henkisesti kun huomaan että The Simpsons Movien apina hakkaa kymbaaleja aivoissani enkä tajua mistään mitään. En muun muassa osaa laskea (ainakaan vähän viiniä nauttineena) paljonko maksaa 15 euron viinipullo kolmen hengen kesken jaettuna. Win. Siksi minusta ei koskaan kai tullut matemaatikkoa, psykologia, lääkäriä tai mitään muutakaan missä vaaditaan suuria matemaattisia taitoja ja loogista päättelykykyä. 

Kuka minä sitten olen? 

Olen 28-vuotias nuori, huom. NUORI nainen pääkaupunkiseudulta, joka on asunut täällä koko ikänsä. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2004, ja sittemmin olen opiskellut niin yliopistossa kuin ammattikorkeakoulussakin. Oma ala on kuitenkin vielä hakusessa, ja tällä hetkellä toimin niinkin proosallisessa työssä kuin tekstinkäsittelijänä. Perheeseeni kuuluu avomies (41-vuotias mutta silti se kokee itsensä ikiteiniksi), sen aika-ajoin meillä yöpyvä teinitytär sekä tietysti muutaman kilometrin päässä meistä asustavat äitini ja isäni. Jos minä olen käänteinen puuma, äitini on puuma. Hän on nimittäin 72-vuotias, kun taas isä on tasan 30 vuotta minua vanhempi. Laskekaa itse, niin. Tällä hetkellä äitini käy läpi syöpähoitoja ja isäni työskentelee erään aika suuren energiayhtiön palveluksessa vanhempana koneasentajana. Tulen duunariperheestä, ja se on hyvä. Olisi sekin tietysti kivaa, jos vanhempani olisivat akateemisia, kunhan olisivat tuollaisia kuin nyt ovat.

Lisää minusta saatte tietää, jahka jaksan alkaa kirjoitella enemmänkin. Vanhoja aivopierujani voi lukea vielä vanhasta blogista, sillä en suunnitellut sen hautaamista ihan hetkeen. Tervetuloa seuraamaan hurjan jännittävää elämääni, josta ei menoa eikä meininkiä puutu! (Toisin sanoen käyn töissä, tulen töistä kotiin, kuukahdan usein päiväunille, herään alkuillasta syömään toisen puoliskon kokkaamaa päivällistä, luen, datailen, nukahdan uudelleen, herään töihin... you got the point?) Ehkä tästä tulee mielenkiintoinen blogi, jos alkaisin tunkea tänne kokovartalokuvia itsestäni tai kun pääsen vihdoin opiskelemaan lääkikseen. As if. Kummallekin. 

Tästä se lähtee. Niin kerta.